Mielipuolinen luolareissu

Pari viikkoa sitten liityin täkäläisen mantsan opiskelijajärjestön, Fjalliðin jäseneksi. Fjallið (tästä lähtien kirjoitan sen vaan Fjallid, liian työlästä copypastee islantilaisten hienoja merkkejä) järjestää joka perjantai science tripin jonkin paikallisen yrityksen, poliittisen tahon tai muun järjestön luo ja lisäksi toimintaan kuuluu erilaisia retkiä sekä tietenkin bileitä.

Osallistuinpa tuossa eilen keskiviikkona Fjallidin luolaretkelle. Tarkoituksena oli mennä seikkailuretkelle yhteen luolaan Þingvellirin kansallispuistoon n. 50 kilometrin päähän Reykjavikista. Luolassa oli tarkoitus kiipeillä, ryömiä ja ihastella luolamaista tunnelmaa. Me lähdettiin matkaan viideltä iltapäivällä, joten kaikilla oli otsalamput mukana. Matkaan kului ylimääräisen odottelun vuoksi puolitoista tuntia, mutta lopulta päästiin kansallispuistoon asti.

Luola sijaitsee kolmen kilsan päässä päätieltä, mutta sinne kulkee kyllä soratie, jota pitkin meidän oli tarkoitus ajaa. Harmi vaan, että lunta oli jonkin verran, eikä kukaan muu ollut ainakaan ihan äskettäin ajanut kyseistä tietä. Itse satuin olemaan jeepin kyydissä, joten me oltiin ensimmäinen ryhmä, joka yritti ajaa pidemmälle. Alku sujuikin hyvin, kunnes tie näytti yksinkertaisesti vain loppuvan. Lopputuloksena juututtiin kiinni noin kilsan päähän päätiestä.

Islantilaisille näytti kuitenkin olevan hyvin tuttua juuttua keskelle ei mitään. Meidän perässä tullut toinen jeeppi saapui paikalle ja islantilaiset opiskelijat kaivoivat tottuneesti narut ja lapiot takakontista eikä aikaakaan, kun auto oli saatu taas liikkeelle toisen jeepin vetämänä. Naurettavinta vain oli, että ennen juuttumista me oltiin jo pariin kertaan yritetty puskea eteenpäin siinä onnistumatta, mutta itsepäisten islantilaisten oli vaan ihan pakko yrittää vielä kerran. Mikäs siinä, tieshän ne, että toinen auto oli tulossa eikä siten ollut mitään ongelmaa saada jeeppiä irti hangesta.

Tässä vaiheessa oli selvää, että meidän pitäisi jatkaa matkaa kävellen. Ainoa ongelma oli, ettei kenelläkään ollut oikein tietoa siitä, minne meidän pitäisi mennä. Ainoa ihminen, joka tiesi, oli kilsan päässä tien varressa odottamassa kyytiä. Jeeppikuskit lähtivätkin saman tien hakemaan loppua porukasta, mutta me ei tietenkään haluttu seisoa jäätävässä myrskytuulessa paikoillaan, joten lähdettiin sitten haahuilemaan eteenpäin toivoen, ettei luola olisi kaukana. Reilu puoli tuntia vierähti, luolaa ei löytynyt ja me jäätiin laskemaan peffamäkeä yhdelle tunturille odotellessamme sitä ainoaa ihmistä, joka tiesi minne pitäisi mennä (sehän olisi ollut aivan liian järjestelmällistä, että tämä kyseinen ihminen olisi ollut ensimmäisen porukan mukana).

Lopulta loppuporukka saapui ja päästiin aloittamaan vaellus. Tässä vaiheessa pitää huomauttaa, ettei meistä kukaan ollut varautunut vaellukseen, koska tarkoituksena oli ollut ajaa suoraan luolan suulle, joten useilla ei ollut mukana vedenpitäviä takkeja tai kenkiä. Itse olin sentään sen verran varustautunut, vaikka olinkin melkein jättänyt hienot ja kalliit vaatteet kotiin, koska meitä oltiin varoitettu, että ne saattaisi repeytyä luolassa.

Yksi islantilaisista opiskelijoista tunsi jonkun, joka oli töissä rescue squadissa eli pelastuspartiossa, joka tulee paikalle, kun turistit onnistuvat eksymään jonnekin (se on täällä yleinen vitsi ja kaupungilla myydään paitoja, joissa lukee "I didn't get lost in Iceland"). Niinpä hän lähti lainaamaan rescue squadin monster truckia, jolla voi ajaa lähes missä vaan. En tiedä mikä idea siinä oli, ettei kukaan mennyt auton kyytiin ja että se ajoi tyhjänä koko matkan luolalle... Islantilaiset ei oo parhaita jakamaan tietoa muille. Mutta ainakin se hyöty siitä oli, että me pystyttiin seuraamaan sen jälkiä luolalle, eikä meidän näin ollen tarvinnut niin pahasti haahuilla ympäriinsä.

Matkaa luolalle oli viitisen kilsaa kolmen sijaan ja tuuli oli järjetön, satoi räntää ja oli pimeää.
Tunnelma alkoi hiipua melkoisesti rämpiessä hangessa, etenkin kun kenelläkään ei ollut mitään tietoa siitä, miten pitkään meidän pitäisi kävellä. Minuutit alkoivat tuntua tunneilta ja itse aloin olla jo ihan valmis menemään kotiin. Lopulta monsteriauto tuli takaisin meitä vastaan ja ilmeisesti kertoi islantilaisille opiskelijoille jotain, mutta tämä tieto ei välittynyt meille. Me jatkettiin matkaa ja auto lähti hakemaan kilometrin meitä jäljessä olevia, jotta saavuttaisiin kaikki suunnilleen samaan aikaan luolalle. Kukaan miun kavereista ei sattunut samaan ryhmään miun kanssa, joten miulla oli välillä hieman yksinäinen olo, vaikka välillä juttelinkin lähellä oleville tyypeille. Mielikuvitus alkoi tietenkin laukata ja mietin, miten kukaan ei huomaisi, jos jäisin jälkeen ja eksyisin vaan yksin pimeyteen.

Ihmiset alkoi jo murista kävelemisestä, mutta kuten aina, juuri sillä hetkellä auton renkaiden jäljet loppuivat ja pääsimme polulle, joka lopultakin johti meidät luolan suulle. Monsteriautokin kaartoi paikalle, tuoden mukanaan kaikki miulle tutut naamat. Kumma miten sitä mieli kohenikaan, kun pääsi pauhaamaan tutuille ihmisille ja nauramaan koko tilanteen surkeudelle!
Luolainnostuskin palasi ja marssimme kaikki peräkanaa luolan suulle.

Luolansuu oli melkein kokonaan lumen peitossa. Pystyimme kuitenkin pujottautumaan sinne helposti ja laskeutuminen jäiseen luolaan ei vaatinut paljoakaan ponnisteluja. Luola oli tyypillinen laavakiviluola, mutta nyt siellä oli upeita massiivisia jääpuikkoja lisäämässä tunnelmaa. Luolan oli tarkoitus muodostaa noin 400 metrin pituinen reitti kukkulan toiselle
puolelle, mutta kuten arvata saattaa sen toinen puoli oli aivan lumen peitossa, emmekä näin ollen nähneet luolasta muuta kuin pari ensimmäistä "huonetta".

Kuvien ottamisen ja luolan jumittelun jälkeen alkoi paluumatka. Tällä kertaa monsterikuski oli fiksumpi ja otti kyytiinsä autojen kuskit, jotta nämä voisivat poimia meidät kyytiin parin kilsan päässä olevalta autotieltä. Tulomatkalla me oltiin siis kierretty ihan turhan pitkä reitti. Keli oli luolassa viipymisen aikana muuttunut aiempaa kymmenen kertaa pahemmaksi. Tuuli oli niin voimakas, ettei sitä vastaan juuri ollut kävelemistä ja lisäksi vetistä räntää tuli sellaisella voimalla, ettei vedenpitävät vaatteetkaan pitäneet kuivana. Fiilis oli kuitenkin korkealla, koska edessä oli ainoastaan kotimatka ja miulla oli hyvää pälätysseuraa, enkä päässyt vajoamaan omiin ajatuksiini keksien toinen toistaan surkeampia tarinoita.

Tämän kokemuksen perusteella voisin sanoa, että islantilaiset on melkoisen itsepäistä porukkaa. Vaikka kellään ei ole mitään havaintoa mitä tapahtuu, niin periksi ei anneta ennen kuin ollaan saatu tehtyä se, mikä tarkoituksena oli. Ja lisäksi voisin sanoa, että islantilaiset on tosi ystävällisiä. Me saatiin kaikki kyyti ihan kotiovelle asti, eikä koko reissusta tarvinnut maksaa kuin 500 kruunua (~3 e) bensarahaa kuskille.

Olipahan siis kokemus! Ei kaduta yhtään, että menin. Ei tuollaista olisi ikinä tullut koettua ilman paikallisia, koska rohkeus ei olisi koskaan riittänyt siihen, että olisin lähtenyt vaeltamaan pimeässä myrskyssä keskelle autiota kansallispuistoa! Ja tää reissu meni paremmin kuin Fjallidin aikaisempi luolaretki. Kuulin nimittäin, että sillä kertaa koko luolaa ei edes löytynyt. Ehkä se osaltaan selittää porukan tarmoa oikeasti päästä tällä kertaa perille asti.

Tää viikko on ollut tosi tapahtumarikas, yhtään iltaa en ole ehtinyt kotona istumaan. Tänäänkin tuon miun lähikirkon luona järjestettiin valoshow ja konsertti, jota menin muutaman kaverini kanssa katsomaan. Tuuli oli ihan mielettömän voimakas, mutta ei ollut kylmä kuitenkaan ja show oli ihan uskomattoman hieno! Laittelen siitä pari kuvaa Facebookiin vielä, kunhan tässä jaksan.

Huomenna taas kahdeksaksi kouluun. Oon tällä viikolla ollut joka päivä 8-16-18 yliopistolla lukemassa ja kirjoittamassa esseitä. Siispä tämän luolaretken kaltaiset rentouttavat iltamat ovat tulleet tarpeeseen! Ensi viikolla pitäisi taas helpottaa, kunhan saan pari esseetä pois alta. Aika menee kyllä ihan älyttömän nopeasti. En voi uskoa, että on jo helmikuu!

Tässäpä vielä netistä löytämäni kuva vastaavista monster truckeista. En jotenkin tajunnut ottaa siitä autosta kuvaa. Se tuntui niin luonnolliselta sillä hetkellä, etten edes ymmärtänyt ajatella, miten älytön hyrryytin se oli!