Japanin makakeja, myöhästyneitä junia ja ravintolakulttuuria

Tokion suurkaupungin ihmettelyn jälkeen päätin suunnata Japanin Alpeille, Naganoon, joka tunnetaan mm. 1998 talviolumpialaisten isännöinnistä.

Naganosta pääsee kätevästi useisiin luontokohteisiin, joista minulle tällä kertaa ensimmäisenä prioriteettina oli Jigokudanin apinapuisto. Täällä on mahdollista tutustua japanin makakeihin, jotka tunnetaan myös lumiapinoina. Talvisin nämä apinat nimittäin lämmittelevät kuumissa lähteissä.

Toisiaan sukivia apinoita keinotekoisen kuuman lähteen reunalla.

Jigokudanin puistossa apinoita ruokitaan päivittäin ja niille on rakennettu keinotekoinen kuumalähde, jotta ihmiset voivat helposti tutustua näihin apinoihin ja niiden käyttäytymiseen niiden "luontaisessa" ympäristössä. Apinat nyt tuppaavat olemaan sen verran fiksuja, etteivät jätä ilmaista sapuskaa välistä ja tulevatkin tavallisesti päivittäin vuorilta alas laaksoon, jonne kuumalähde on rakennettu. Ihmisten liikkumista puistossa on rajoitettu: voisi ajatella, että täällä ihmiset ovat eläinten sijaan "häkissä".

Ihmiset häkissä, apinat vapaalla jalalla.

Apinat näkee tosiaan todella läheltä ja niitä on paljon. Oli siistiä päästä jumittelemaan niiden yhteisön rakennetta ja kunkin apinan roolia tuossa yhteisössä. Itse suosittelisin kohdetta, varsinkin, jos sattuu olemaan Japanissa talvella. Kesälläkin apinat olivat kyllä enemmän kuin näkemisen arvoisia, ainakin tällaisen eläinten ystävän mielestä. Kannattaa kuitenkin huomioida, että apinoita voi nähdä myös mm. Kioton apinapuistossa, joten pelkästään niiden takia Naganoon ei välttämättä kannata lähteä.

Nämä istuksivat ja leikkivät noin metrin päässä minusta.

Japanin Alpeilta suuntasin etelään, Kiotoon, jossa törmäsin ensimmäistä kertaa junaongelmiin. Halusin kulkea lähijunalla pari pysäkinväliä (matkana n. 6km, aikana n. 5 minuuttia) Inariin (en tällä kertaa tarkoita Suomen Inaria), jossa pääsee katselemaan kuuluisia shintolaisia torii-portteja.  

Kun ensimmäisen junan myöhästymisestä 15 minuutilla tuli kuulutus, kaikki matkustajat vyöryivät toiselle raiteelle, toiseen junaan. Vaikka juna oli jo paikoillaan, kävi ilmi, että tämä juna oli peruutettu. Alkuperäinen juna lähti ennen kuin minä tai useat muut  palataehtivät siihen takaisin (junassa oli sen lähtiessä vain kourallinen ihmisiä). Päätin itsepäisesti istua nyt vaunussa, vaikka aikataulun mukaan erään toisen junan olisi pitänyt lähteä ennen sitä junaa, johon olin itseni parkkeerannut. Oli hyvä, etten vaihtanut junaa, sillä tuokin vuoro oli ilmeisesti peruttu, koska kyseinen juna ei missään vaiheessa liikahtanut raiteeltaan.

Loppujen lopuksi päädyin tunnin verran odottelemaan, että pääsin junaan, joka todella liikahti kohti Inaria. Tämäkin juna oli 8 minuuttia myöhässä. Juna oli luonnollisesti niin täynnä, että konduktöörit etsivät ihmisille uusia vaunuja, jotta kaikki saataisiin matkaan mukaan. Lisäksi viime hetken porukkaa lappasi jatkuvasti sisään, eikä juna voinut lähteä, kun ovi oli jossain jatkuvasti auki. Konnarien hommaa oli kyllä hauska seurata: kohteliaasti ja ripeästi yrittivät sijoittaa ihmisiä täpötäysiin vaunuihin. Kukaan matkustajista ei osoittanut ärsyyntymistään ulospäin. Kukaan ei huokaillut tai tuhissut kanssa-matkustajalleen tilanteesta. Ehkä aavistuksen ärsyyntyneeltä näyttänyt nuori mieskin laittoi silmänsä kiinni ja esitti nukkuvaa (tai nukkui oikeasti, mistä minä tiedän). Täällä tunteita ei parane näyttää ulospäin. En myöskään itse kuullut niitä kuuluisia anteeksipyyntö-kuulutuksia, mutta voi olla, että se jäi minulta vain huomaamatta (onhan tuo kuulutus varmasti ollut vain japaniksi). Mutta eivät nämä junat siis täysin saumattomasti kulje täälläkään, vaikka uskoisin tämän olleen jostain erityistilanteesta johtuva poikkeus.

Tässä vaiheessa reissua olen ehtinyt testaamaan jo useita eri tyyppisiä ravintoloita. Ravintolat toimivat pitkälti samalla periaatteella: 

• Henkilökunta toivottaa tervetulleeksi ja kysyy montako henkilöä seurueeseen kuuluu. Tähän vastataan näyttämällä sormilla ja sanomalla luku.
• Tarjoilija vie pöytään. Yksin joutuu useimmiten istumaan tiskille.
• Jos on laukku, sille saatetaan tuoda lattialle sijoitettava kori, johon sen voi kätevästi laittaa pois tieltä. Tuntuu olevan yleinen tapa varsinkin kahviloissa, joissa tuollaista tiskiä (counter) ei ole
• Tarjoilija tuo englanninkielisen menun, jos sellainen on, vettä lasissa ja lämpimän pyyhkeen (tai kertakäyttöpussin, joka sisältää kostean pyyhkeen), jolla pestä kädet
• Jos englanninkielistä menua ei ole eikä japani ole riittävän hyvin hallussa, vaihtoehtona on: (1) Google Translate (esim. ottamalla kuva menusta  tai katsomalla sitä kännykän kameran läpi), (2) Tilata sapuskat menun mahdollisten kuvien perusteella, (3) Pyytää tarjoilijaa suosittelemaan - usein ymmärtävät tämän verran englantia. Tarjoilija tällöin puhuu japania tai japani-englantia ja osoittelee menua yrittäen selittää suosituksensa. Vähintään ymmärrät, mitä lysti maksaa. Jos tämä kuulostaa hyvältä, ei tarvitse kuin hymyillä ja nyökätä. Jännittävä yllätysateria on tilattu.
• Kun ruoka tarjoillaan, tarjoilijat ovat oikein hyviä mimikoimaan, jos syömiseen liittyy jotain erityisiä juttuja (esim. jotkut asiat pitää sekoittaa). He tekevät tämän hymyillen ja erittäin sorjasti puhuen samalla japania. Jos vastaat englanniksi mimikoiden ja hymyillen samalla, tästä tulee  suorastaan keskustelu, josta jää ainakin minulle hyvä mieli. Nauraminen tällaisissa tilanteissa on aina parasta. 
• Ruoka syödään syömäpuikoilla tai näin savolaisittain kepeillä (ainakin japanilaisissa ja kiinalaisissa ravintoloissa). Jotkut ravintolat käyttävät kertakäyttökeppejä, jotka ovat kiinni toisissaan. Yhden kerran minun oli vaikea saada keppejä irti ja tarjoilija tuli hymyillen ja nauraen auttamaan ja näytti millä liikkeellä ne irtoavat helpoiten. 
• Tarjoilija jättää laskun pöytään ruoat tuodessaan ja se maksetaan lähtiessä kassalle. Aina en laskua ole saanut, mutta kassalla ovat silti muistaneet tilaukseni ja oikean summan pyytäneet. Laskun loppusumma näpytetään vielä näkyviin laskimeen, joten puheesta sitä ei tarvitse arvailla.
• Erittäin helppoa ja tehokasta!

Sushi-ravintolassa tiskillä. Ravintolassa oli lisäksi erikseen huoneita ryhmille.

Green tea ice latte - taivaallisen hyvää!

Tokio kolmessa päivässä

Jos tulo- ja lähtöpäivää ei lasketa, oli minulla kaiken kaikkiaan kolme kokonaista päivää Tokion tutkimiselle. Tiedän, tiedän, se on erittäin vähän ja koko kahden viikon reissun olisi pelkästään voinut käyttää suurkaupungin ihmettelyyn. Minulla oli kuitenkin palava halu nähdä muutakin Japania, joten kolme päivää sai nyt tällä erää riittää.

Ensimmäinen päivä: nähtävyyksiä 

Koska majapaikkani sijaitsee Uenossa, ostin metroasemalta 72h metrolipun, jolla voin käyttää Tokion metrolinjoja vapaasti (en tosin siis esim. JR junalinjoja). Hyppäsin Ginza linen Asakusaan suuntaavaan metroon: aloittaisin Tokion tutkimisen tutustumalla sen vanhimpaan, vuonna 628 valmistuneeseen, Senso-ji nimiseen buddhalaistemppeliin.

Vaikka vanhin temppeli onkin buddhalainen, sijaitsee sen välittömässä läheisyydessä myös shintolainen shrine eli pyhäkkö, joka rakennettiin kunnioittamaan Senso-jin perustanutta kolmea henkilöä . Shintolaisuutta  kutsutaan Japanissa kansanuskonnoksi ja se onkin Japanissa se alkuperäinen uskonto, joka ei ole tullut maahan ulkopuolelta. Shintolaisuus on luonnon uskonto, jossa jumalia nähdään erilaisissa luonnon ilmiöissä, luonnollisissa paikoissa ja muissa luonnon kohteissa (kuten puissa ja vuorissa).  Esi-isien kunnioittaminen on shintolaisuudessa myös merkittävä  asia. Shintolaisuus ja buddhalaisuus eivät ole niinkään kilpailevia vaan enemmänkin toisiaan tukevia uskontoja,  ja nekin henkilöt, jotka eivät tunnusta Japanissa mitään uskontoa, osallistuvat usein joihinkin shintolaisiin rituaaleihin. Tässä vaiheessa alkaa mietityttämään, olisiko meidän suomalaistenkin kannattanut mieluummin säilyttää oma kansanuskontomme sen sijaan, että liitimme kristinuskon leiman jokaiseen muinaiseen juhlaan ja rituaaliin.  

Senso-ji temppelillä.

Temppelin jälkeen hyppäsin Tokyo Cruise paattiloiseen, joka seilasi Sumada jokea pitkin aina Ginzan lähellä olevaan puistoon asti. Puistossa tapasin erittäin sosiaalisen kolumbialaisen naisen, joka ei tosin kovin montaa sanaa englantia puhunut, mutta pääsinpä jumppaamaan säälittäviä espanjan kielen taitojani. Kiersimme puistoa hetken yhdessä ottaen kuvia toisistamme. Hän lähti jokea ylös  samalla paatilla, jolla itse olin tullut jokea alas, joten tiemme erkanivat tässä vaiheessa.    

Yksi kolumibialaisnaisen nappaamista kuvista Hamarikuy puistossa.

Puistosta poistuttuani navigoin  jälleen metroasemalle aikomuksenani hyrryyttää keisarin palatsin nurkille. Metroasemalla jumittelin metrokarttaa löytääkseni optimaalisen reitin palatsin lähellä olevalle Otemachin asemalle. Näytin ilmeisesti riittävän eksyneeltä, koska läheisen turisti-infon rouva tuli luokseni tarjoamaan apua. Kerroin minne olin menossa ja sain ohjeet kuin tykin suusta hymyllä varustettuna, rouva opasti minut jopa oikealle laiturillekin. Olipas helppoa.

Muutenkin metro on täälläkin helppokäyttöinen, vaikka linjoja piisaakin.  Tekstit ja kuulutukset ovat myös englanniksi.  Hauskoja poikkeuksia verrattuna esimerkiksi Lontoon metroon:

• Metrossa tai metroasemilla ei ole kuuma, ilmastointi pelaa.
• Linjaa vaihtaessa voi välillä joutua kokonaan vaihtamaan asemaa - esim. Shibuyassa Ginza line on eri paikassa kuin muut linjat: muissa mennään maan alle, Ginza linjaa varten on kiivettävä ylös (Shibuyassa tosin nyt muutenkin paljon remppaa meneillään, pitäisi kuulemma olla valmista vuoden 2019 puolella). On hauska, kun seuraa ajatuksissaan linjalle johtavia kylttejä ja huomaa yllättäen olevansa ulkona koko metroasemalta.
• Yllä mainitusta syystä pitää katsoa tarkemmin, mistä metro-onkalosta puskee sisään. Kaikilta asemilta ei aina pääse kaikille linjoille. Tässä olisi OSM-faneille kartoittamista, sillä käyttämäni Offline kartta-applikaatio maps.me ei useissa paikoissa tiedä, minkä metron onkalosta on kyse. 
• Naisille omistetut vaunut. Toisin kuin Delhissä, täällä nämä voimassa vain aamuruuhkan aikaan tietyllä reittivälillä. Tosin Delhin metro oli muutenkin Tokion metroa tukkoisemman oloinen.
• Metroissa pääsee yllättävän hyvin istumaan. Ilmeisesti se aamuruuhka on tukkoisin aika, muutoin tilaa on.              

Tokion metrossa.

Keisarin temppeli ja sen lähellä oleva puisto, jonne tavallisesti on vapaa pääsy, olivat kiinni (en löytänyt syytä miksi, ehkä keisari ei jaksanut turisteja sinä päivänä), joten tyydyin ihailemaan palatsin rakennuksia ulkopuolelta. Keisarin palatsin alue on lähellä Tokion business-keskusta, mutta saatuani businessmiesten jumittelusta tarpeekseni loikkasin taas metroon ja hyrryytin Meiji-Jingumae asemalle, lähelle Shibuyaa.

Täällä ihmisiä ja kauppoja piisasi. Jatkoin myös ramen kokeilujani, tällä kertaa turistille perinteisemmässä ramen-paikassa, jossa oli loosit yksinsyöjille.  Ensimmäinen ramen ei ehkä ollut niin kaunis, mutta kyllä se vaan oli monta kertaa herkullisempi.

Ichiran ramen ravintolassa Tokiossa.

Shibuyassa, Tokion nuorekkaassa shoppailu ja biletyskaupunginosassa,  tutkailin perusnähtävyydet, mukaan lukien kuuluisan Shibuya crossingin, jossa valtava määrä kävelijöitä ylittää tien yhdellä kertaa. En tiedä johtuiko alueen remontista, mutta koko Shibuya oli paljon vähemmän flashyflash kuin odotin. Päivän  päätteeksi jalkani olivat jo niin rakoilla päivän köpöttelystä, että huokaisin helpotuksesta, kun pääsin istumaan takaisin Uenoon vievässä Ginza linen metrossa.

Toinen päivä: Shoppailua

Mini-Taifuuni eli trooppinen sykloni Tokion eteläpuolella toi Tokioon sateita ja voimakasta tuulta, joten mikäs sen parempi kun omistaa päivä ostareille. Tai no, yhdelle ostarille minun tapauksessani. Tarkemmin sanottuna vielä Sunshine City ostarille, jossa on Tokion Pokemon Center.

Japseilla on todella hienoja vaatteita. Myös hiukset on suurimmalla osalla kivasti laitettu ja samaten mimmit tuntuvat käyttävän minunlaistani suomalaista enemmän aikaa naamansa ehostamiseen. Minä tosiaan suomalaisena turilaana täällä laukkaan ympäriinsä, päätä pidempänä ja metrin leveämpänä kuin muut. 

Ehkä söpö niminen puoti Sunshine city ostarilla.

Pokemon center ois ollut Suville varmasti mieluinen paikka! Pelejä en kokeillut (liikaa lapsia jonossa), ja kaupan hinnat olivat aika korkeat, mutta jos jonkinlaista poksua olisi ollut tarjolla.

Pokemon centerin kauppa, joka oli oikeastaan koko centerin pointti. Ihmisiä oli lähes enemmän kuin pokemoneja ja hinnat sen mukaiset!

Paluumatkalla pistäydyin vielä muumi-kahvilassa. Listalla oli yllättävästi tarjolla myös Lapin Kultaa. Itse testasin "aitoa suomalaista" alkoholitonta mustikkadrinkkiä - oli kyllä niin supermakea hökötys, että en pystynyt juomaan lasia tyhjäksi.

Tokion muumikahvilan etuovi.

Kolmas päivä: lisää nähtävyyksiä

Lopultakin olen saanut sisäisen kelloni käännettyä ympäri ja heräsin minulle tavalliseen aikaan vartin yli kuusi mukavassa kapselissani.

Tähän väliin haluan kommentoida yhtä japanilaista kuuluisuutta: vessanpyttyä. Jopa julkisissa vessoissa tuntuu usein olevan vaikka minkälaista namiskaa (hauskin näkemäni nappi teki vessanpytyn huuhteluäänen ilman, että vessaa oikeasti huuhdeltiin), mutta vielä en ole niin hienoa pyttyä muualta löytänyt kuin mikä meillä on täällä hostellilla. Ensinnäkin vessan pytyn rengas on lämmitetty (yllätyn vieläkin joka ikinen kerta pytylle istuessani). Toiseksi vessan päällä voi pestä kädet! Pytyssä siis todellakin kaikki tarvittava yhdessä paketissa! Jostain syystä minulla on silti tarve pestä kädet perinteisessä hanassa, vaikka tuo pönttöhana mieletön keksintö onkin...

Tämän laatupöntön namiskat on ruuvattu erikseen seinään kiinni.

Kolmas päivä oli auringonpaisteen ja edellisen päivän sateiden vuoksi todella kuuma ja kostea. Ensimmäinen päivä, jolloin oli niin lämmin, mitä olin tänne tullessani odottanut.

Suuntasin päiväksi Shinjukuun, joka on tunnettu ainakin red light districtistään. Olisi kuitenkin virhe sanoa, että se on kaikki mitä Shinjuku on. Se on juuri se paikka, jonne kannattaa suunnata, jos haluaa kokea jännittäviä viihdenäytöksiä, kuten robottitaisteluja, shoppailla, bilettää tai vaikkapa nauttia ulkoilmasta suuressa Gyoen puutarhassa. Uskoisin, että suurin osa matkailudokumenteista kuvaa ainakin jonkun pätkän juuri täällä.

Itse pääasiassa ihmettelin ja jumittelin Shinjukun menoa ja meininkiä, kävin kiertämässä Gyoen ympäri (ilmeisesti täällä on hyvä ihastella kirsikan kukkia keväisin) ja tutustuin Shinjukun Hanazonoko pyhäkköön ja Taisoji temppeliin. Illaksi palasin takaisin Uenoon.

Taiwanilainen paviljonki Gyoe puistossa.

Nyt on tämän reissun osan viimeinen ilta Tokiossa edessä. Huomenna suuntaan Naganoon, Tokiosta melko suoraan luoteeseen.

     

Tokio - ensikosketus maailman suurimpaan kaupunkiin

Tällä kertaa kesälomareissuni kohteeksi määrittyi Japani. Olin jo pitkään huomannut ikävöiväni Aasiaa ja kaivanneeni kohtaamista jonkin minulle vielä täysin tuntemattoman kulttuurin kanssa. Japani lienee kohde useimpien bucket-listalla, ja koska sinne pääsee suoralla lennolla paitsi Finskin myös Japan Airlinesin siivin, on se meille suomalaisille erinomaisen realistinen matkakohde.

Nyt kun olen jälleen yksin reissussa, ajattelin näpyttää ajatuksiani ja huomioitani ylös, kuten olen niin monesti aiemminkin tehnyt. Nyt minulla tosin on mukana ainoastaan älypuhelin, joten kirjoituksista tulee todennäköisesti enemmänkin muistilistoja kuin varsinaisia blogitekstejä. Toivottavasti kuitenkin pääsette tämänkin perusteella seuraamaan tätä tiivistä kahden viikon Japanin tutustumismatkaani ja kokemuksiani riittävän mielekkäällä tavalla.

Saavuin tänään Tokioon Japan Airlinesilla aamuyhdeksäksi. Tuttuun tapaan olin valmistellut reissuani ostamalla etukäteen JR Passin (vrt. interrail-lippu, omani voimassa vain viikon, sen verran tyyriistä lipusta on kyse - lipun voi ostaa Kilroylta, mutta halvemmalla sai, kun tilasi Japan Experienceltä. Toimittivat Fedexillä, joten oikein luotettava taho sekin), lentolipun Hiroshimasta Tokioon päivää ennen paluulentoa ja Sakura data SIM-Kortin (5GB nettiä puhelimeen kahden viikon ajaksi, tällaiselle nörtille ei vähempi kelvannut), jonka noukin matkaani QL- lähettitiskiltä Narita-lentokentältä heti, kun pääsin tullin läpi Arrivals-terminaaliin.

Toimii jo heti alkuun niin hyvin tämä mobiilibloggaus, että 2/3 tekstistä katosi julkaisuyrityksen yhteydessä. Pahoittelut siis, en jaksa toistamiseen samoja juttuja näpytellä, joten tässä lyhyesti ensimmäisen päivän tunnelmia:

- Etukäteen varaamani kapselihotellina itseään mainostava hostelli sijaitsee Uenossa, joka tunnetaan sen suuresta puistosta, museoista, markkinoista ja eläintarhasta. En muista ikinä nähneeni niin suuria kukkia tai kuulleeni niin voimakasta sirkkojen siritystä kuin tänään Ueno-puistossa!

Uenon katufiilistä iltahämärässä.

Kapselihostelli kerrossänkymäisemmällä tunnelmalla.

Uenon puisto kauniine kukkineen.

- Uenoon pääsee helposti Naritalta Keisei Skyliner junalla n. 20€ hintaan

- Ramen ravintoloita, joista tilataan ostamalla lipuke automaatista ja ojentamalla se tiskin takana olevalle henkilölle, on tosiaan kaikkialla! Söin tänään 4 eurolla paistettu kana-, merilevä-, sipuliramenin, oli oikein herkullista!

Automaatti, jolla tilaus tehdään.

Tilaamani ramen-annos. Hyvää oli!

- Kaduilla on todella hiljaista ihmismäärästä huolimatta. Eniten ääntä tuottaa liikenne, mainosteeveet ja ravintoloiden musiikki (joka usein muistuttaa hauskasti anime-elokuvien musiikkia)

- Kaduilla saan olla ihan rauhassa, ei ole näkynyt Kaakkois-Aasialle ja Intialle ominaisia yli-innokkaita tuktuk- ja taksikuskeja, kerjäläisiä tai muita huijareita. Kukaan ei myöskään tuijota tai muutoin kiinnitä minuun huomiota.

- Useissa ravintoloissa on kuvat ruoista ja tilata voi osoittamalla. Tekstit on yleensä Japaniksi, mutta Google Translate osaa riittävän hyvin tulkata kuvan perusteella japanin englanniksi. Matkustamisesta tulee kyllä jatkuvasti vain helpompaa!

Esim. tämän kuvan käännös kuului seuraavasti: "Please put money 1 piece 2 pieces 3 pieces 4 pieces BULLY BUY BUY BUY BUY BUY on Sale Now Daizenshi Receipt | Change" - Ensimmäiset kolme sanaa oli riittävä ohjeistus tässä tapauksessa.

Huomenna hommaan metrolipun ja lähden katselemaan nähtävyyksiä. JR passin korkkaan vasta maanantaina, jolloin tarkoitus suunnata Tokiosta joko Fuji vuoren lähellä olevalle järvialueelle tai Japanin Alpeille.

Tötterövuoria ja syyrialaispakolaisia

Matka Mardinista Kappadokiaan koostui kolmesta osasta: ensin bussilla Kayseriin, sieltä toisella bussilla Nevsehiriin ja sieltä dolmusilla (minibussilla) Göremeen. Aikataulun mukaan matkan Kayseriin piti kestää 13 tuntia, ja koska bussi lähti liikenteeseen kuuden maissa illalla, oli minun tarkoitus saapua sinne mukavasti sunnuntaiaamuna. Toisin kävi: kello oli neljä, kun bussin lipuntarkastaja alkoi huutaa "Kayseri, Kayseri" ja pian huomasin seisovani ulkona pimeässä vesisateessa jollain satunnaisella huoltoasemalla. Olin ollut sikeässä unessa, joten oloni oli enemmän tai vähemmän pöllämystynyt: milloin bussit olivat alkaneet saapua määränpäähinsä useita tunteja ETUAJASSA? Noh, onneksi tämä nykyteknologia on niin mukavaa, että saatoin vain klikata puhelimeni gepsin päälle, avata Kayserin offline kartan ja todeta, että olin vain parin sadan metrin päässä Kayserin bussiasemalta. Köpöttelin sinne ja kas, se oli suurehko asema, joka oli kaiken lisäksi auki 24/7.

Seuraava bussi Göremeen oli vasta aamulla kello yhdeksän (tai no niin minulle ainakin väitettiin, seuraavalla kerralla, kun osaan turkkia vähän enemmän, voinen tarkistaa tämän todenmukaisuuden), joten istahdin katselemaan leffaa tabletiltani bussiaseman penkille. Jossain vaiheessa eräs nuori nainen tuli innokkaasti hymyillen kysymään minulta jotain, mutta sanottuani "pardon?" hänen silmänsä laajenivat ja hän peruutti pahoitellen pois. Ei ilmeisesti odottanut tapaavansa ulkomaalaista. En kyllä oikeasti käsitä miten ne voivat luulla minua turkkilaiseksi. Toisaalta bussissa näytettiin turkkilaista saippuaoopperasarjaa, jossa useimmilla näyttelijöillä oli "värikkäät" (ei-ruskeat) silmät ja vaaleaksi värjätyt hiukset. Liekkö tämä siis tyypillistä istanbulilaisille ja tästä syystä muilla paikkakunnilla minä menin sitten turkkilaisesta.

Kayseri-Nevsehir bussissa viereeni istui nuori tyttö, joka jo heti alussa osoitti puhuvansa englantia ojentamalla minulle suklaapatukan. Olin superväsynyt, enkä millään olisi jaksanut jutella, joten yritin aluksi kauniisti kieltäytyä tarjouksesta. Tyttö näytti järkyttyneeltä ja kysyi "Are you sure?", joten hymyilin, otin patukan ja kiitin vuolaasti. Tyttö osoittautui todella mukavaksi, joten keskitin viimeiset energianrippeeni sosialisoitumiseen. Hän kertoi olevansa Ankarasta ja opiskelevansa matkailua Nevsehirissä. Suklaapatukkaa seurasi börek, jota hänen äitinsä oli tehnyt hänelle mukaan matkaevääksi (hän oli siis käynyt viikonloppuna vanhempiensa luona kylässä Ankarassa). Hän nauroi, ettei hänellä itsellään ollut mitään hajua kuinka tehdä yhtään mitään ruokaa (ei edes börekiä), koska hänen äitinsä ei kuulemma koskaan päästänyt häntä keittiöön: "pilaat kuitenkin kaiken". Lisäksi hän ehti pauhata minulle Turkin yhteiskunnallisesta tilanteesta ja Erdoganista (Turkin nykyinen presidentti, aiempi pääministeri, varsin konservatiivinen ja kouluttamaton heppu, jonka poliittiset päätökset tukevat pääasiassa vain tietynlaisten turkkilaisten oikeuksia, kaikki miun tuntemat turkkilaiset nuoret vihaavat kyseistä henkilöä). Mandariinia minulle ojentaessaan hän hihkaisi, että tämä onkin ensimmäinen kerta, kun hän saa jakaa aamiaisensa turistin kanssa.

Saapuessamme Nevsehiriin hän halusi kovasti auttaa minut Göremeen menevälle dolmukselle, joten seurasin häntä Nevsehirin keskustaan menevään servisiin (minibussi/pakettiauto, joka kuljettaa ihmisiä ilmaiseksi bussille/lentokoneelle/jollekin hyrryyttimelle tai siltä jonnekin järkevämpään määränpäähän). Kun tyttö kysyi ikääni ja kerroin olevani kaksikymmentäseitsemän, hän suorastaan äimistyi eikä ollut uskoa sitä todelliseksi. "You look so young! I am twenty and I look older!" Haha, niin tyypillistä! Kaikissa eteläisissä maissa minua luullaan aina teiniksi. Liekkö me pohjoismaalaiset vain ikäännymme eri tavalla tai sitten näytämme vain niin erilaisilta, että se tulkitaan nuoruudeksi (pullaposket ja kaikki, hehehee). Tyttö olisi vielä halunnut viedä minut shoppailemaan, mutta minulla oli sen verran tavaraa, että en oikein voinut kuvitella marssivani ympäri ostoskeskusta niiden kanssa. Niinpä hän siis saattoi minut dolmus-asemalle ja antoi poskipusut ennen lähtöään.

Göreme on superturisti, mutta uskomattoman upeiden maisemien ympäröimä pikkukylä Kappadokian sydämessä. Täällä olo oli todella kuin lomalla: lauma aasialaisia oli vallannut koko paikan, hostellissani asui lisäkseni vain japanilaisia ja kiinalaisia, aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, osallistuin tourille (Green tour, hyvin tyypillinen Göreme-juttu, kiertää n. 200 kilsan lenkin joka koostuu maanalaisen kaupungin, näköalapaikkoja ja luostarin näkemisestä sekä kanjonissa tehtävästä n. neljän kilsan köpöttelystä), jossa tutustuin taiwanilaiseen tyttöön, jonka kanssa kävin seuraavana päivänä n. 10-15 km vaelluksella Göremeä ympäröivillä tötterövuorilla. Aurinko paistoi joka päivä ja oli mukavata. Kuumailmapallolla en päässyt kruisailemaan, koska tuulet eivät olleet minään aamuna sille suotuisat. Joulukuun alussa eräs kiinalainen oli kuollut vastaavalla ilmapalloretkellä, kun pallo oli rysähtänyt epävakaiden tuulten myötä alas, joten uskoisin turvallisuustoimien hieman lisääntyneen tämän seurauksena. Kuumailmapallon hallitseminen ei nimittäin ole aivan helppoa ja Göreme on täynnä eritasoisia yrityksiä, joilla on myös eritasoisia lentäjiä. Epävakaat ja voimakkaat tuulet voivat ajaa kuumailmapallon suoraan vuoria päin, joten ajankohdan ja luotettavan lentäjän valitseminen on tärkeää. Tuulten suotuisuutta lentämiseen voi tarkkailla netistä löytyvältä websivustolta, jonka voi kysyä omalta hotelliltaan. Koska osaltani lento jäi nyt tekemättä, haluan palata Kappadokiaan esimerkiksi ensi kesänä ja kokeilla onneani uudelleen.

Göremestä matka jatkui Ankaraan, jossa treffasin Mertin ensimmäistä kertaa koko reissulla. Ankarasta ei oikeastaan ole muuta blogiin sopivaa kirjoitettavaa kuin syyrialaispakolaisten suuri määrä. Heitä näki kaduilla istumassa lastensa kanssa, autoteiden varsilla kerjäämässä vesisateessa, hiljaisena, lähes näkymättömänä osana ankaralaista katukuvaa. On todella surullista ajatella, että kaikilla näillä ihmisillä oli ennen koti, oma talo, ehkä omat pihat ja puutarhat, perheet ja ystävät lähellä. Nyt heillä ei ole yhtään mitään, muissa maissa heitä kohdellaan välinpitämättömästi, kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta. Onhan kaikilla omatkin ongelmansa ja nyt nämä pakolaiset istuvat kuormittamassa oman kaupungin katukuvaa. Perheet ja ystäväpiirit täysin hajallaan, useilla ei edes tietoa kaikkien läheistensä kohtalosta. Sodassa ei todellakaan ole mitään järkeä, ei varsinkaan tässä ISIS:n myllytyksessä. Vaikka ei se mikään ihme ole, että Irakin rajuille sunni-muslimeja vastaan tekemille iskuille muodostui vastustajia mahdollistaen ISIS:n kannattajien lisääntymisen. Sorretuista tulee helposti sortajia; näin radikaaleissa tilanteissa on mahdotonta pysyä puolueettomana, kun kostosta tulee henkilökohtainen asia. Kuka siinä enää voi nähdä, milloin tappaminen on oikein ja milloin väärin, kun siitä on tullut arkipäivää?

Ankarasta suuntasimme vielä Mertin kanssa Istanbuliin, johon minun osaltani reissu päättyikin. Paluulento Ukraine Airlinesilla sujui uskomattoman sujuvasti: koneeseen pääsi ennen boarding timen virallista alkua, kone lähti sekunnilleen ajallaan ja vaihto Kiovassa sujui myöskin mainiosti leffaa tabletista katsellen. Täällä jälleen tapasin ensimmäiset suomalaiset sitten sen, kun reissuun lähdin ja jälleen kerran fiilis oli... hieman masentunut. Ei se vaan ole ikinä kiva tulla takaisin kotiin - ei ennen kuin saa tavaransa kodin lattialle, käy suihkussa ja asettuu sohvalle lämmin teekuppi kädessä isosta ruudusta jotakin sarjaa katsomaan. Silloin sitä muistaa, kuinka mukava paikka se koti onkaan. Mutta silti mieli alkaa hitaasti työstää seuraavaa reissusuunnitelmaa. Katsellaan siis, mihin sitä seuraavaksi päädytään, mutta sen tiedän, että Turkkiin tulen ehdottomasti palaamaan, rather sooner than later!

Mardin - tervetuloa lahi-itaan

Huom! Kun ei ole aata eika oota niin myos turkkilaisissa kirjoituksissa tulee ongelmia! Miulla on tabletissa englantilainen nappis, josta en saa edes pisteita manuaalisesti laitettua, joten nyt on elettava ilman ratkaisevia kirjaimia.

Lento Mardiniin sujui ongelmitta: nukahdin ennen kuin kone nousi ilmaan ja herasin, kun se oli juuri laskeutumassa. Mardinin lentokentalta otin taksin (ei ollut shuttle bus vaihtoehtoa enka jaksanut aloittaa dolmus eli minubussisekoilua kahden tunnin younilla) hotellille (55 liiraa), josta sainkin aikaisesta saapumisajastani huolimatta heti huoneen. 

Mardin on siis turkkilaisten turistien suosima kaunis lahi-itamainen kaupunki, joka jakautuu vanhaan ja uuteen Mardiniin. Vanha Mardin sijaitsee kukkulalla ja  se on tunnettu historiallisesta arkitehtuuristaan. Aikaisimmat maininnat siita sijoittuvat n. 1200 luvulle ennen ajanlaskun alkua. Historiasta kiinnostuneille Mardin on siis erinomainen pesapaikka, josta on helppo tehda retkia laheisiin luostareihin ja raunioille seka pienempiin kyliin.

Jopa Mardinissa olen saanut olla paaasiallisesti omissa oloissani. Hassuin tapaus kavi eilen, kun yritin karttojen avulla metsastaa eraan bussiyhtion toimistoa, jolta olin varannut netin kautta liput Kayseriin lauantaille, mutta jotka piti kayda hakemassa ja maksamassa toimistolla. Eras vanhempi mies tuli kysymaan turkiksi mita etsin. Selitin hyvin rajoittuneilla turkin taidoillani, etta bussiyhtion toimistoa, jotta voisin ostaa lipun lauantaille (meni kutakuinkin nain turkkienglantimixilla: Ozlem Cizre Nuh otobus buro... office...ee to ee almak... aliyorum?...ee bilet Kayseriye... ee.. for cumartesi). Tama oli ilmeisesti tarpeeksi, koska mies viittoili minut seuraamaan (gel gel - tule tule) laheisen dolmusin (minibussin) luo ja toistamaan saman bussikuskille. Taman jalkeen bussikuski viittoili minut sisaan bussiin ja istutti penkille taakseen. Matka vanhasta kaupungista uuteen Mardiniin alkoi. Aina bussin pysahtyessa kuski viittoi minua pysymaan paikoillani. Noin kymmenen minuutin matkan jalkeen han hihkaisi bak - katso ja osoitti noin 50 metrin paassa olevaa toimistoa. Ozlem Cizre Nuh - minun bussiyhtioni toimisto, loistavaa! Olisin varmaan saanut matkan ilmaiseksi, mutta kysyin silti ne kadar - paljonko maksaa ja lopputulos oli huimat 1,5 liiraa. Kiitin bussikuskia ja loikin toimistoon. Mert oli kirjoittanut minulle turkiksi varauksestani, joten minun ei tarvinnut kuin nayttaa viesti heille ja parin minuutin kuluttua olin ulkona bussilippu kourassani. Aivan mahtava osoitus takalaisten avuliaisuudesta! Ei kun vain toisella dolmusilla takaisin vanhaan Mardiniin.

Toinen tyypillinen, vahan Intiaa muistuttava tilanne oli, kun vaeltelin ympari Mardinia ja nuori mies lahti seuraamaan minua. Han kysyi ensin pari kysymysta, joihin vastasin nihkeasti ja lyhyesti. Nuorukainen halusi selvasti jutella lisaa, mutta aina, kun muita ihmisia oli lahella, han harppoi kauas edelleni teeskennellen, ettei ikina ollut jutellutkaan minulle. Tama on hyva esimerkki eroista Intiaan: siella ihmisia oli kaikkialla, joten naista roikkujista ei paassyt eroon nain yksinkertaisella tavalla. Taallapain Turkkia on ilmeisesti tyypillista, etta miehet ja naiset eivat saa viettaa paljonkaan aikaa keskenaan. Nain ollen nuoret miehet innostuvat ihan liikaa nahdessaan minun kavelevan yksinani - mahdollisuus saada jotain kontaktia nuoren naisolennon kanssa. En ole varma oliko tama tilanne uhkaava, koska nuori mies ei ollut mitenkaan tungetteleva tai sanonut epamiellyttavia kommentteja kuten intialaiset (sen sijaan han kertoi vain turkiksi missa oli moskeijoita ja nahtavyyksia, kysyi mista olin kotoisin, halusinko kuvaa itsestani ja muuten vaan hengaili lahettyvilla, koko ajan ainakin kahden metrin paassa), mutta ei minusta silti ollut mukavaa saada seuraajaa nailla hiljaisilla kujilla, vaikka olikin keskipaiva. Siispa, kun nuorukaisen seuraan liittyi pari muuta nuorta miesta, paatin jattaa valokuvauksen sikseen ja lahes juoksin rinteen alas vilkkaalle kadulle. En nahnyt nuorukaisia enaa taman jalkeen.

Mardinissa sain ensimmaista kertaa kunnollisen turkkilaisen aamiaisen (ks oheinen kuva)! Mertin kanssa ollaan tehty kotona usein tallainen samanlainen setti, joten tiesin mita odottaa. Turkkilaiset siis syovat todella runsaan aamiaisen (kuten suomalaisetkin noin perinteisesti ainakin), mutta myos lounaan ja paivallisen. Toisin sanoen turkkilaiset siis syovat lahes koko ajan :D Itse olen tosin usein yhdistanyt lounaan ja paivallisen eraanlaiseksi kello neljan-viiden ateriaksi - ei tassa nyt tarkoitus lihoa kuitenkaan ole vaan juurikin painvastoin. He myos kayttavat runsaasti oljya ruoanlaitossa ja erityisesti pelkalla kebab/pide (ks oheinen kuva) elaessa voisin kuvitella tulevani satakiloisena takaisin. Muuten huomionarvoinen seikka on, etta kebabliha on taalla jotain ihan toista kuin Suomessa. Esim. durumeissa on kunnon lampaanlihaa, supersuperhyvaa! Luonnollisesti myos mausteet ja vihannekset on ihan toista tasoa kuin Suomessa.  Odotan innolla, etta paasen kasiksi kunnolliseen kebabvartaaseen. Mutta onhan taalla toki muutakin ruokaa! Itse asiassa tykkaan eniten erilaisista turkkilaisista salaateista (esim. bulgurvehnaan pohjautuvista tai esim. halloumisalaatista) ja niiden yhdistamisesta kevyempiin lampimiin ruokiin (kuten jokin kanariisisekoitus). Tallaisesta esimerkkina mm. muuan "osoituspaikka", jossa kavimme Mirjan kanssa ensimmaisena paivanani Istanbulissa. Osoituspaikalla tarkoitan siis paikkaa, jossa on tarjolla erilaisia ruokalajeja, kylmia ja kuumia, joista saa valita tietyn verran tiettya hintaa vastaan. Tassa tapauksessa saimme valita viitta eri laatua 13 liiralla (ks oheinen kuva). Myos lahmacun eli eraanlainen tomaattikastikkeella ja mausteilla kuorrutettu latty johon puristetaan sitruunaa ja ripotellaan salaattia paalle ja joka taman jalkeen kaaritaan kaaryleeksi, on yksi lemppareistani! Mita jalkkareihin tulee... ne ovat todella imelia. Baklavaa on paljon erilaista samoin kuin lokumeita (Turkish Delight). Molemmat ihan jees, mutta koska en ole niin makean ruoan peraan, en ole kertaakaan itse naita ostanut, ainoastaan syonyt, kun esim. hostellin omistajat ovat sellaisia tarjonneet teen seuraksi. Niin teetahan taalla saa lipittaa urakalla. Turkkilainen tee on yleensa mustaa teeta, joka juodaan sokerin, ei maidon, kanssa. Rakastan niin sanottuja teepuutarhoja (cay bahce), joista tahan astinen lempparini on eras nakoalapaikka Mardinissa, jossa teeta sai yhdella liiralla samalla, kun sai lepuuttaa silmiaan upealla Mesopotanian tasangon maisemalla. Mutta kaiken kaikkiaan turkkilainen ruoka on superhyvaa! Ehdottomasti yksi lemppareistani Euroopassa!

Turkkilainen aamiainen: mustaa teeta, omeletti, vaaleaa leipaa, hunajaa, hilloja, oliiveja, valkoista juustoa, tomaattia, kurkkua...

Sucukluk tai jotain sellaista eli makkarapide seka ayrania eli turkkilaista piimaa. Sucuk tarkoittaa siis makkaraa, mutta ihanan tulista/mausteista (ja no erittain rasvaista) sellaista. Pidessa voi olla sisalla jauhelihaa, kasviksia, melkeenpa mita vaan, se on tuollanen kalossin tai veneen vai minkalie muotoinen latty. Taa oli miun ensimmainen pide seka ayran tollasessa astiassa, joten soin kaiken ihan vaarin, mutta hyvaa oli silti! 

 

Borek, herkkuaamupala. Borekissa voi olla sisalla lihaa, juustoa yms. Tassa herkullinen juustoborek.

Esimerkki eraan peruspikaruokaraflan listasta.

Paluu Bulbuttimeen

No niin nyt oon sitten ollut pari paivaa Istanbulissa. Koko reissu alkoi kunnon hassakalla, kun Helsingissa yritin paasta lentokentalle bussilla, mutta enpa sitten ottanut joulunaikaa huomioon, joten saapuessani Tuusulanvaylalle ja yrittaessani pysayttaa lentokenttabusseja, olivat ne kaikki mukavasti taynna. Kolmen bussin mentya ohi  tajusin, etta missaan kohta koko koneen, joten soitinpa sitten taksin ja maksoin kivat 30 euroa tuosta typerasta parinkymmenen minuutin matkasta. Lentokentalla olikin sitten alyton hulina ja Ukraine Airlinesin check in jono oli aivan tukossa. Taksin ottamisen turhuus alkoi valjeta, kun olin seisonut jonossa reilun puoli tuntia - kone tulisi selvasti olemaan myohassa. Jonossa odotellessani aloin juttelemaan kreikkalaisitalialaisen, mutta Belgiassa kasvaneen ja nyt Suomessa asuvan miehen kanssa, joka oli suuntaamassa Kiovasta jatkolennolla Ateenaan joulun viettoon. Aika meni paljon nopeammin, kun oli joku, jolle jutella.

Kone paasi ilmaan tunnin myohassa aikataulusta. Kone oli iso, intercontinental tyylinen vekotin eika siina nain ollen osoitettu paikkoja vaan kukin sai valita omansa (matkustajia koneen paikkamaaraan verrattuna vain murto-osa, alkaa kysyko miksi nain iso kone oli Helsinki-Kiova reitille valittu). Kreikkalaisitalialainen halusi hopotella viela lisaa, joten han istahti koneessa viereeni ja osti minulle oluen. Mikas siina, eihan seurasta ikina haittaa ollut.

Vaihtoaika Kiovassa Istanbulin koneeseen oli vain tunnin ja koska kone oli lahtenyt tunnin myohassa, mietiskelin aaneen, etta mahtaisinko ehtia jatkolennolleni. Avulias kreikkalaisitalialainen santasi heti tiedustelemaan asiaa lennon henkilokunnalta ("mina lennan niin paljon, joten anna kun selvitan taman asian sinulle"). Kohta han palasi yhden lentoisannan kanssa, joka selitti huvittuneena minulle, etta kaikki Kiovan lennot olivat myohassa aikataulusta eli siella oltiin tietoisia minun tilanteestani. Kone siis odottaisi matkustajia Kiovassa, vaihtoaikaa jaisi noin 20 minuuttia. Tata olin arvellutkin, silla tiesin, etta samassa koneessa taytyi olla runsaasti Istanbuliin menijoita (nama lennot olivat kolme kertaa muiden lentoyhtioiden lentoja halvemmat, joten uskoin muidenkin tarttuneen tarjoukseen). Siispa rentouduin ja nautiskelin elamani ensimmaisesta ukrainalaisesta oluesta.

Kiovan lentokentalla juoksin lentokentan lapi seuraavaan koneeseen. Istanbuliin se laskeutui suunnilleen aikataulussa, vain noin vartin myohassa. Kun omaa eika muutaman muunkaan Suomesta tulleen suomalaisen ja turkkilaisen nuoren matkalaukkuja alkanut kuulua, paadyimme lopputulokseen, etta matkatavaramme eivat ilmeisesti olleet selvinneet koneeseen Kiovassa. Toinen turkkilaisista nuorista miehista lahetti kaverinsa selvittamaan asiaa ja tama palasi lentokenttavirkailijan kanssa, joka pahoitteli tilannetta ja pyysi meita kaikkia tulemaan Lost and Found toimistoon allekirjoittamaan viralliset raportit asiasta. Passista otettiin kopiot, samaten kuin matkalaukkutiketista, ja samalla tuli tayttaa ja allekirjoittaa lomake, jossa selvitin milla lennolla olin saapunut ja niin pois pain. Virkailija selitti, etta laukun saapuessa he soittaisivat hotellini respaan ja toimittaisivat laukun sinne. Minulle jai asiasta todisteeksi mielenkiintoinen paperilappu. Hommaan meni noin tunti ja olin iloinen, kun sain lopultakin poistua lentokentalta. Matkatavarat saapuivat hostellille pari paivaa lennon jalkeen, joten loppujen lopuksi kaikki sujui mukavasti ja selvisin rinkan raahaamiselta keskiyolla Istanbulin keskustassa.

Istanbulissa olen majoittunut talla kertaa Taksimilla, joka on kaupungin modernimpaa puolta, tietynlainen liikekeskusta. Kaikki mita kirjoitin kaupungista viime kerralla pitaa edelleen paikkansa: taalla on hyvin tuttavallinen fiilis, ihmiset ovat mukavia eika juuri kukaan tule ainakaan minulle mitaan selittamaan kaduilla. Yllattavan moni on luullut minua turkkilaiseksi, mika on todella koomista, koska hiukseni ovat talla hetkella lahes blondit. Toisaalta niista nakee selvasti, etta ne ovat varjatyt, joten...

Maanantaina treffasin yhta kaveriani Mirjaa, joka on taalla tyoharjoittelussa kuukauden ajan. Kavimme vahan shoppailemassa ja muutenkin pyorimme Taksimin ymparistossa. Eilen kavaisin katsomassa sopoa moskeijaa Bhosphorus (mantereita erottava salmi) sillan lahella (Ortakoy on alueen nimi), hyppasin bussiin ja matkasin Galata sillan (jossa paljon kalastajia) toiselle puolen, ylitin sillan takaisin Beyoglun puolelle ja kiipesin Galata torniin natin maiseman perassa. Taman jalkeen tormasin sattumalta hostellissani asuvaan kanadalaiseen, joka oli suuntaamassa eraaseen kattokahvilaan katsomaan auringonlaskua ja nauttimaan maisemista. Liityin hanen seuraansa ja vietinkin loppuillan hostellini asukkaiden kanssa. Tanaan tarkoitus on suunnata Aasian mantereen puolelle. Huomenna aamulla lennan Mardiniin, joten tanaan on mentava aikaisin nukkumaan, silla heratys on 3:15 aamulla.

Pakko viela mainita, etta tama hostelli (Stray Cat hostel) on kylla ehdottomasti yksi parhaista, jossa olen Euroopassa asunut. Meininki on todella rento, paikka on yksinmatkaavien suosiossa, mutta kyseessa ei ole mikaan bilehostelli vaan enemmankin kolmenkympin tietamilla olevien reissaajien chillauspaikka. Toisin sanoen en olisi parempaa hostellia voinut valita!

Reissaaminen on kylla mukavaa, tata fiilista on todella ollut ikava. :)

Suuntana Turkki

Jo vuosi sitten miun oli tarkoitus suunnata Turkkiin jouluksi ja uudeksi vuodeksi. Ihastuin maahan viivyttyäni Istanbulissa yhden vuorokauden ajan ollessani matkalla Intiaan, ja halusin päästä tutustumaan siihen paremmin. Hyllyttäjän hommien ja rahan puutteen vuoksi jätin suunnitelman kuitenkin tuolloin jäihin. Oli täysin sattumaa, että sittemmin onnistuin löytämään itselleni turkkilaisen poikaystävän, mikä tänä vuonna on osa syytä siihen, että päätin nyt toteuttaa tämän suunnitellun reissun.

Vuoden takaisista suunnitelmista poiketen reissuaika lyheni kolmesta viikosta kahteen pääasiassa töiden ja opiskelun vuoksi. Lisäksi reitissä on tapahtunut radikaaleja muutoksia: vuosi sitten halusin suunnata itään Armenian ja Iranin rajalle, tänä vuonna lähtökohtanani on nähdä Mardin ja Cappadoccia. Idän tutkimisen ajattelin jättää esimerkiksi ensi kesään, jolloin siellä mahdollisesti pääsisi trekkaamaankin.

Normireppureissusta poiketen minulla on tällä kertaa suht tarkka plääni missä miun pitää olla milloinkin. Tämä johtuu pääasiassa lennoista (Istanbul-Mardin), lyhyestä reissuajasta sekä siitä, että uusivuosi olisi tarkoitus viettää Ankarassa (oi tuossa kuuluisassa turkkilaisessa bilekaupungissa...).

Olen tietoinen Syyrian tilanteesta ja ISIS:n olemassa olosta, mutta Mardinin pitäisi kaiken kuulemani mukaan olla hyvin rauhallinen, eivätkä taistelut ole muutenkaan missään vaiheessa ulottuneet Turkin puolelle. Joten vaikka reitti näyttäisi olevan liian lähellä noita riskialueita, ei tässä mitään hätää todellakaan ole. Joten äiti ja iskä voi pysyä rauhallisina ;)

Oheisesta kartasta pääsee tutustumaan tarkemmin reittisuunnitelmaan.