Matka Mardinista Kappadokiaan koostui kolmesta osasta: ensin bussilla Kayseriin, sieltä toisella bussilla Nevsehiriin ja sieltä dolmusilla (minibussilla) Göremeen. Aikataulun mukaan matkan Kayseriin piti kestää 13 tuntia, ja koska bussi lähti liikenteeseen kuuden maissa illalla, oli minun tarkoitus saapua sinne mukavasti sunnuntaiaamuna. Toisin kävi: kello oli neljä, kun bussin lipuntarkastaja alkoi huutaa "Kayseri, Kayseri" ja pian huomasin seisovani ulkona pimeässä vesisateessa jollain satunnaisella huoltoasemalla. Olin ollut sikeässä unessa, joten oloni oli enemmän tai vähemmän pöllämystynyt: milloin bussit olivat alkaneet saapua määränpäähinsä useita tunteja ETUAJASSA? Noh, onneksi tämä nykyteknologia on niin mukavaa, että saatoin vain klikata puhelimeni gepsin päälle, avata Kayserin offline kartan ja todeta, että olin vain parin sadan metrin päässä Kayserin bussiasemalta. Köpöttelin sinne ja kas, se oli suurehko asema, joka oli kaiken lisäksi auki 24/7.
Seuraava bussi Göremeen oli vasta aamulla kello yhdeksän (tai no niin minulle ainakin väitettiin, seuraavalla kerralla, kun osaan turkkia vähän enemmän, voinen tarkistaa tämän todenmukaisuuden), joten istahdin katselemaan leffaa tabletiltani bussiaseman penkille. Jossain vaiheessa eräs nuori nainen tuli innokkaasti hymyillen kysymään minulta jotain, mutta sanottuani "pardon?" hänen silmänsä laajenivat ja hän peruutti pahoitellen pois. Ei ilmeisesti odottanut tapaavansa ulkomaalaista. En kyllä oikeasti käsitä miten ne voivat luulla minua turkkilaiseksi. Toisaalta bussissa näytettiin turkkilaista saippuaoopperasarjaa, jossa useimmilla näyttelijöillä oli "värikkäät" (ei-ruskeat) silmät ja vaaleaksi värjätyt hiukset. Liekkö tämä siis tyypillistä istanbulilaisille ja tästä syystä muilla paikkakunnilla minä menin sitten turkkilaisesta.
Kayseri-Nevsehir bussissa viereeni istui nuori tyttö, joka jo heti alussa osoitti puhuvansa englantia ojentamalla minulle suklaapatukan. Olin superväsynyt, enkä millään olisi jaksanut jutella, joten yritin aluksi kauniisti kieltäytyä tarjouksesta. Tyttö näytti järkyttyneeltä ja kysyi "Are you sure?", joten hymyilin, otin patukan ja kiitin vuolaasti. Tyttö osoittautui todella mukavaksi, joten keskitin viimeiset energianrippeeni sosialisoitumiseen. Hän kertoi olevansa Ankarasta ja opiskelevansa matkailua Nevsehirissä. Suklaapatukkaa seurasi börek, jota hänen äitinsä oli tehnyt hänelle mukaan matkaevääksi (hän oli siis käynyt viikonloppuna vanhempiensa luona kylässä Ankarassa). Hän nauroi, ettei hänellä itsellään ollut mitään hajua kuinka tehdä yhtään mitään ruokaa (ei edes börekiä), koska hänen äitinsä ei kuulemma koskaan päästänyt häntä keittiöön: "pilaat kuitenkin kaiken". Lisäksi hän ehti pauhata minulle Turkin yhteiskunnallisesta tilanteesta ja Erdoganista (Turkin nykyinen presidentti, aiempi pääministeri, varsin konservatiivinen ja kouluttamaton heppu, jonka poliittiset päätökset tukevat pääasiassa vain tietynlaisten turkkilaisten oikeuksia, kaikki miun tuntemat turkkilaiset nuoret vihaavat kyseistä henkilöä). Mandariinia minulle ojentaessaan hän hihkaisi, että tämä onkin ensimmäinen kerta, kun hän saa jakaa aamiaisensa turistin kanssa.
Saapuessamme Nevsehiriin hän halusi kovasti auttaa minut Göremeen menevälle dolmukselle, joten seurasin häntä Nevsehirin keskustaan menevään servisiin (minibussi/pakettiauto, joka kuljettaa ihmisiä ilmaiseksi bussille/lentokoneelle/jollekin hyrryyttimelle tai siltä jonnekin järkevämpään määränpäähän). Kun tyttö kysyi ikääni ja kerroin olevani kaksikymmentäseitsemän, hän suorastaan äimistyi eikä ollut uskoa sitä todelliseksi. "You look so young! I am twenty and I look older!" Haha, niin tyypillistä! Kaikissa eteläisissä maissa minua luullaan aina teiniksi. Liekkö me pohjoismaalaiset vain ikäännymme eri tavalla tai sitten näytämme vain niin erilaisilta, että se tulkitaan nuoruudeksi (pullaposket ja kaikki, hehehee). Tyttö olisi vielä halunnut viedä minut shoppailemaan, mutta minulla oli sen verran tavaraa, että en oikein voinut kuvitella marssivani ympäri ostoskeskusta niiden kanssa. Niinpä hän siis saattoi minut dolmus-asemalle ja antoi poskipusut ennen lähtöään.
Göreme on superturisti, mutta uskomattoman upeiden maisemien ympäröimä pikkukylä Kappadokian sydämessä. Täällä olo oli todella kuin lomalla: lauma aasialaisia oli vallannut koko paikan, hostellissani asui lisäkseni vain japanilaisia ja kiinalaisia, aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, osallistuin tourille (Green tour, hyvin tyypillinen Göreme-juttu, kiertää n. 200 kilsan lenkin joka koostuu maanalaisen kaupungin, näköalapaikkoja ja luostarin näkemisestä sekä kanjonissa tehtävästä n. neljän kilsan köpöttelystä), jossa tutustuin taiwanilaiseen tyttöön, jonka kanssa kävin seuraavana päivänä n. 10-15 km vaelluksella Göremeä ympäröivillä tötterövuorilla. Aurinko paistoi joka päivä ja oli mukavata. Kuumailmapallolla en päässyt kruisailemaan, koska tuulet eivät olleet minään aamuna sille suotuisat. Joulukuun alussa eräs kiinalainen oli kuollut vastaavalla ilmapalloretkellä, kun pallo oli rysähtänyt epävakaiden tuulten myötä alas, joten uskoisin turvallisuustoimien hieman lisääntyneen tämän seurauksena. Kuumailmapallon hallitseminen ei nimittäin ole aivan helppoa ja Göreme on täynnä eritasoisia yrityksiä, joilla on myös eritasoisia lentäjiä. Epävakaat ja voimakkaat tuulet voivat ajaa kuumailmapallon suoraan vuoria päin, joten ajankohdan ja luotettavan lentäjän valitseminen on tärkeää. Tuulten suotuisuutta lentämiseen voi tarkkailla netistä löytyvältä websivustolta, jonka voi kysyä omalta hotelliltaan. Koska osaltani lento jäi nyt tekemättä, haluan palata Kappadokiaan esimerkiksi ensi kesänä ja kokeilla onneani uudelleen.
Göremestä matka jatkui Ankaraan, jossa treffasin Mertin ensimmäistä kertaa koko reissulla. Ankarasta ei oikeastaan ole muuta blogiin sopivaa kirjoitettavaa kuin syyrialaispakolaisten suuri määrä. Heitä näki kaduilla istumassa lastensa kanssa, autoteiden varsilla kerjäämässä vesisateessa, hiljaisena, lähes näkymättömänä osana ankaralaista katukuvaa. On todella surullista ajatella, että kaikilla näillä ihmisillä oli ennen koti, oma talo, ehkä omat pihat ja puutarhat, perheet ja ystävät lähellä. Nyt heillä ei ole yhtään mitään, muissa maissa heitä kohdellaan välinpitämättömästi, kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta. Onhan kaikilla omatkin ongelmansa ja nyt nämä pakolaiset istuvat kuormittamassa oman kaupungin katukuvaa. Perheet ja ystäväpiirit täysin hajallaan, useilla ei edes tietoa kaikkien läheistensä kohtalosta. Sodassa ei todellakaan ole mitään järkeä, ei varsinkaan tässä ISIS:n myllytyksessä. Vaikka ei se mikään ihme ole, että Irakin rajuille sunni-muslimeja vastaan tekemille iskuille muodostui vastustajia mahdollistaen ISIS:n kannattajien lisääntymisen. Sorretuista tulee helposti sortajia; näin radikaaleissa tilanteissa on mahdotonta pysyä puolueettomana, kun kostosta tulee henkilökohtainen asia. Kuka siinä enää voi nähdä, milloin tappaminen on oikein ja milloin väärin, kun siitä on tullut arkipäivää?
Ankarasta suuntasimme vielä Mertin kanssa Istanbuliin, johon minun osaltani reissu päättyikin. Paluulento Ukraine Airlinesilla sujui uskomattoman sujuvasti: koneeseen pääsi ennen boarding timen virallista alkua, kone lähti sekunnilleen ajallaan ja vaihto Kiovassa sujui myöskin mainiosti leffaa tabletista katsellen. Täällä jälleen tapasin ensimmäiset suomalaiset sitten sen, kun reissuun lähdin ja jälleen kerran fiilis oli... hieman masentunut. Ei se vaan ole ikinä kiva tulla takaisin kotiin - ei ennen kuin saa tavaransa kodin lattialle, käy suihkussa ja asettuu sohvalle lämmin teekuppi kädessä isosta ruudusta jotakin sarjaa katsomaan. Silloin sitä muistaa, kuinka mukava paikka se koti onkaan. Mutta silti mieli alkaa hitaasti työstää seuraavaa reissusuunnitelmaa. Katsellaan siis, mihin sitä seuraavaksi päädytään, mutta sen tiedän, että Turkkiin tulen ehdottomasti palaamaan, rather sooner than later!
Seuraava bussi Göremeen oli vasta aamulla kello yhdeksän (tai no niin minulle ainakin väitettiin, seuraavalla kerralla, kun osaan turkkia vähän enemmän, voinen tarkistaa tämän todenmukaisuuden), joten istahdin katselemaan leffaa tabletiltani bussiaseman penkille. Jossain vaiheessa eräs nuori nainen tuli innokkaasti hymyillen kysymään minulta jotain, mutta sanottuani "pardon?" hänen silmänsä laajenivat ja hän peruutti pahoitellen pois. Ei ilmeisesti odottanut tapaavansa ulkomaalaista. En kyllä oikeasti käsitä miten ne voivat luulla minua turkkilaiseksi. Toisaalta bussissa näytettiin turkkilaista saippuaoopperasarjaa, jossa useimmilla näyttelijöillä oli "värikkäät" (ei-ruskeat) silmät ja vaaleaksi värjätyt hiukset. Liekkö tämä siis tyypillistä istanbulilaisille ja tästä syystä muilla paikkakunnilla minä menin sitten turkkilaisesta.
Kayseri-Nevsehir bussissa viereeni istui nuori tyttö, joka jo heti alussa osoitti puhuvansa englantia ojentamalla minulle suklaapatukan. Olin superväsynyt, enkä millään olisi jaksanut jutella, joten yritin aluksi kauniisti kieltäytyä tarjouksesta. Tyttö näytti järkyttyneeltä ja kysyi "Are you sure?", joten hymyilin, otin patukan ja kiitin vuolaasti. Tyttö osoittautui todella mukavaksi, joten keskitin viimeiset energianrippeeni sosialisoitumiseen. Hän kertoi olevansa Ankarasta ja opiskelevansa matkailua Nevsehirissä. Suklaapatukkaa seurasi börek, jota hänen äitinsä oli tehnyt hänelle mukaan matkaevääksi (hän oli siis käynyt viikonloppuna vanhempiensa luona kylässä Ankarassa). Hän nauroi, ettei hänellä itsellään ollut mitään hajua kuinka tehdä yhtään mitään ruokaa (ei edes börekiä), koska hänen äitinsä ei kuulemma koskaan päästänyt häntä keittiöön: "pilaat kuitenkin kaiken". Lisäksi hän ehti pauhata minulle Turkin yhteiskunnallisesta tilanteesta ja Erdoganista (Turkin nykyinen presidentti, aiempi pääministeri, varsin konservatiivinen ja kouluttamaton heppu, jonka poliittiset päätökset tukevat pääasiassa vain tietynlaisten turkkilaisten oikeuksia, kaikki miun tuntemat turkkilaiset nuoret vihaavat kyseistä henkilöä). Mandariinia minulle ojentaessaan hän hihkaisi, että tämä onkin ensimmäinen kerta, kun hän saa jakaa aamiaisensa turistin kanssa.
Saapuessamme Nevsehiriin hän halusi kovasti auttaa minut Göremeen menevälle dolmukselle, joten seurasin häntä Nevsehirin keskustaan menevään servisiin (minibussi/pakettiauto, joka kuljettaa ihmisiä ilmaiseksi bussille/lentokoneelle/jollekin hyrryyttimelle tai siltä jonnekin järkevämpään määränpäähän). Kun tyttö kysyi ikääni ja kerroin olevani kaksikymmentäseitsemän, hän suorastaan äimistyi eikä ollut uskoa sitä todelliseksi. "You look so young! I am twenty and I look older!" Haha, niin tyypillistä! Kaikissa eteläisissä maissa minua luullaan aina teiniksi. Liekkö me pohjoismaalaiset vain ikäännymme eri tavalla tai sitten näytämme vain niin erilaisilta, että se tulkitaan nuoruudeksi (pullaposket ja kaikki, hehehee). Tyttö olisi vielä halunnut viedä minut shoppailemaan, mutta minulla oli sen verran tavaraa, että en oikein voinut kuvitella marssivani ympäri ostoskeskusta niiden kanssa. Niinpä hän siis saattoi minut dolmus-asemalle ja antoi poskipusut ennen lähtöään.
Göreme on superturisti, mutta uskomattoman upeiden maisemien ympäröimä pikkukylä Kappadokian sydämessä. Täällä olo oli todella kuin lomalla: lauma aasialaisia oli vallannut koko paikan, hostellissani asui lisäkseni vain japanilaisia ja kiinalaisia, aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, osallistuin tourille (Green tour, hyvin tyypillinen Göreme-juttu, kiertää n. 200 kilsan lenkin joka koostuu maanalaisen kaupungin, näköalapaikkoja ja luostarin näkemisestä sekä kanjonissa tehtävästä n. neljän kilsan köpöttelystä), jossa tutustuin taiwanilaiseen tyttöön, jonka kanssa kävin seuraavana päivänä n. 10-15 km vaelluksella Göremeä ympäröivillä tötterövuorilla. Aurinko paistoi joka päivä ja oli mukavata. Kuumailmapallolla en päässyt kruisailemaan, koska tuulet eivät olleet minään aamuna sille suotuisat. Joulukuun alussa eräs kiinalainen oli kuollut vastaavalla ilmapalloretkellä, kun pallo oli rysähtänyt epävakaiden tuulten myötä alas, joten uskoisin turvallisuustoimien hieman lisääntyneen tämän seurauksena. Kuumailmapallon hallitseminen ei nimittäin ole aivan helppoa ja Göreme on täynnä eritasoisia yrityksiä, joilla on myös eritasoisia lentäjiä. Epävakaat ja voimakkaat tuulet voivat ajaa kuumailmapallon suoraan vuoria päin, joten ajankohdan ja luotettavan lentäjän valitseminen on tärkeää. Tuulten suotuisuutta lentämiseen voi tarkkailla netistä löytyvältä websivustolta, jonka voi kysyä omalta hotelliltaan. Koska osaltani lento jäi nyt tekemättä, haluan palata Kappadokiaan esimerkiksi ensi kesänä ja kokeilla onneani uudelleen.
Göremestä matka jatkui Ankaraan, jossa treffasin Mertin ensimmäistä kertaa koko reissulla. Ankarasta ei oikeastaan ole muuta blogiin sopivaa kirjoitettavaa kuin syyrialaispakolaisten suuri määrä. Heitä näki kaduilla istumassa lastensa kanssa, autoteiden varsilla kerjäämässä vesisateessa, hiljaisena, lähes näkymättömänä osana ankaralaista katukuvaa. On todella surullista ajatella, että kaikilla näillä ihmisillä oli ennen koti, oma talo, ehkä omat pihat ja puutarhat, perheet ja ystävät lähellä. Nyt heillä ei ole yhtään mitään, muissa maissa heitä kohdellaan välinpitämättömästi, kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta. Onhan kaikilla omatkin ongelmansa ja nyt nämä pakolaiset istuvat kuormittamassa oman kaupungin katukuvaa. Perheet ja ystäväpiirit täysin hajallaan, useilla ei edes tietoa kaikkien läheistensä kohtalosta. Sodassa ei todellakaan ole mitään järkeä, ei varsinkaan tässä ISIS:n myllytyksessä. Vaikka ei se mikään ihme ole, että Irakin rajuille sunni-muslimeja vastaan tekemille iskuille muodostui vastustajia mahdollistaen ISIS:n kannattajien lisääntymisen. Sorretuista tulee helposti sortajia; näin radikaaleissa tilanteissa on mahdotonta pysyä puolueettomana, kun kostosta tulee henkilökohtainen asia. Kuka siinä enää voi nähdä, milloin tappaminen on oikein ja milloin väärin, kun siitä on tullut arkipäivää?
Ankarasta suuntasimme vielä Mertin kanssa Istanbuliin, johon minun osaltani reissu päättyikin. Paluulento Ukraine Airlinesilla sujui uskomattoman sujuvasti: koneeseen pääsi ennen boarding timen virallista alkua, kone lähti sekunnilleen ajallaan ja vaihto Kiovassa sujui myöskin mainiosti leffaa tabletista katsellen. Täällä jälleen tapasin ensimmäiset suomalaiset sitten sen, kun reissuun lähdin ja jälleen kerran fiilis oli... hieman masentunut. Ei se vaan ole ikinä kiva tulla takaisin kotiin - ei ennen kuin saa tavaransa kodin lattialle, käy suihkussa ja asettuu sohvalle lämmin teekuppi kädessä isosta ruudusta jotakin sarjaa katsomaan. Silloin sitä muistaa, kuinka mukava paikka se koti onkaan. Mutta silti mieli alkaa hitaasti työstää seuraavaa reissusuunnitelmaa. Katsellaan siis, mihin sitä seuraavaksi päädytään, mutta sen tiedän, että Turkkiin tulen ehdottomasti palaamaan, rather sooner than later!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti