Pysy rauhallisena, odota, nyokkaa, hymyile vienosti, kumarra, kiita. Tuo tekniikka on tuntunut toimivan taalla parhaiten silloin, kun haluaa jonkun tekevan jotain. Vaikka intialaiset ei itse kaytakaan sellaisia sanoja kuin kiitos, ole hyva, voisitko, saisinko tms. niin kiitos on saanut ihmiset hymyilemaan kylla kovasti. Eipa siita siis haittaakaan ole. Karsivallisyys on myos kaiken a ja o. Intialaiset hankkaroi itse niin kovasti, etta tuntuu kuin ne sais enemman aikaan, kun itse sailyttaa malttinsa. Ensinnakin asiaa kannattaa kysya mahdollisimman lyhyesti, antaa niiden heilua aikansa ja odottelee hetkisen yrittamatta liikaa ymmartaa mita se toinen siina nyt oikein saataa. Suorastaan nakee kuinka ne rauhoittuu, kun itse ei ole arsyyntynyt tai hataantynyt toisen sekoilusta. Vastauskin tulee sitten varsin mukavasti juuri siihen ongelmaan, mihin vastausta kaipasitkin (no tulkinnanvaraisesti ainakin... ei-vastaustahan on tunnetusti lahes mahdotonta saada, mutta kylla sen yleensa kontekstista osaa tulkita).
Talla tekniikalla oon usein saanut jopa apua, vaikken sita ole varsinaisesti pyytanytkaan. Esimerkiksi Udaipur-Bharatpur junamatkalla kysaisin konnarilta mitenka sleeper-luokan sivuistuin jutun saa muutettua pediksi. Se vastasi siihen, etta "you don't have a bed". Hymahdin siihen vaan etta okei (istuimet siis saa muutettua pediksi ja aattelin, etta tekisin siita sellaisen niin pitkaksi aikaa, kunnes joku tulisi istumaan siihen miun eteen). Konnari katseli viereisten matkustajien liput ja halusi sitten nahda miun lipun uudestaan. Kyseessa oli yojuna, johon olin saanut vaan istuinpaikkalipun (tai no RAC - reservation against cancellation lipun, jolla junaan paasee haluamaansa luokkaan, mutta sanky on tavallaan jaettu kahtia, jolloin siina voi vaan istua - tai nukkua jonkun toisen kanssa, ellei joku oikean lipun omaava peruuta niin, etta saisit hanen paikkansa). Konnari keinutteli paataan hetken ja sanoi tulevansa kohta takaisin. Niinhan se tulikin ja kaski miun siirtya toiseen vaunuun. Siella miulle maaratylla paikalla istuskeli pari ukkelia, joille esittelin lippuni ja selitin lyhyesti tilanteen. Siita muodostuikin mukava show, kun vaunussa istuva perhe alkoi selittaa toisilleen ja huitoa, viittoilla ja poukkoilla ympariinsa - pistivat miut istumaan sangylle, viittoilivat etta sinun paikka on nyt siina ja jonkin ajan kuluttua olivat jarjestaytyneet siten, etta miulla oli ikioma sanky. Siina sainkin sitten nukkua aamuun asti (yolla tuli joku uudelleenjarjestaytymisvaihe tosin, jonka aikana joku nuori mies istui hetken miun sangyn jalkopaassa varoen koskemasta minnuun ennen kuin keksi itselleen jonkun tyypin, jonka sankyyn kompia). Aamun valjetessa luonnollisesti piti nousta istumaan, kun juna oli niin taynna, ettei alasangylla paljon passannut nukkua (ihmisten piti paasta istumaan siihen). Mutta harvinaisen kivuttomasti meni kylla sekin matka. Oli kylla aika prinsessa olo, kun en matkustanut kunnollisella lipulla eika se paikka siis todellisuudessa kuulunut miulle, mutta silti miulle jarjestettiin taydellinen nukkumapaikka...
Mutta niin, viimeksi kirjoittelin Bundista, josta tosiaan siirryin Udaipuriin. Udaipur on todella kaunis kaupunki Rajasthanin osavaltiossa. Siella on palatsi, jarvi ja sellainen hieno hotelliksi muunnettu palatsimainen rakennelma keskella jarvea. Intian standardeihin se oli myos rauhallinen. Paikalliset naiset sanoi miulle, etta kylla siella uskaltaa nainenkin yksin kavella yhdeksaan asti illalla. Hemmottelin itseani majoittumalla supersopossa guesthousessa (kahden hengen huone 500r eli aika maksimirajoissa kylla miun budjetille, tosiaan single huoneita tai dormeja ei juuri ole, joten oon tahan asti nukkunut aina kahden hengen huoneessa), jossa oli katolla ravintola ja upeat maisemat. Udaipurissa kavin ratsastamassa Mawarinhevosilla maaseudulla noin puolen tunnin paassa kaupungista. Otin puolen paivan (4h) vaelluksen, jossa ratsastin yksin oppaan kanssa pitkin kuivia joenuomia, kukkuloita ja jarven rantaa. Myos muutaman kylan lapi kopoteltiin, mika oli kylla ihan mielenkiintoista. Hevonen oli ihan superihana, mutta se oli koulutettu varsin yksinkertaiseen tyyliin. Vahan kun pohkeilla hipaisi niin vauhti koveni ja kun ohjista veti vauhti hidastui. Tosin ohjia kannatti pitaa lankkarityyliin, kun se tuntui toimivan paremmin, jos nopeasti halusi jarrutella. Mutta tosi ihana tamma oli se, milla sain ratsastaa! Opaskin oli ihan hauska, hopotteli taukopaikalla ummet ja lammet hevosista, nuoruudestaan Agrassa, josta se oli kotoisin, ja niin pois pain (eika han siis osannut hirveesti englantia, mutta eihan se nyt tarinankerrontaa rajoita). Han oli ollut koko ikansa tekemisissa hevosten kanssa ja ratsastellut aina ilman satulaa. Satula kuulemma hanen mielestaan ihan turha kapistus. :) Etta laadultaankin oli kylla paljon parempi retki kuin mita odotin. Hintaa reissulla oli 700r (n. 10e) sisaltaen kuljetukset guesthouselle.
Ratsastusretkella tutustuin ruotsalaiseen ja norjalaiseen tyttoon, jotka olivat menossa samaan paikkaan, mutta vaan 2 tunnin vaellukselle. He asuivat samassa guesthousessa, joten tormasin heihin samana paivana uudestaan lueskellessani kattoterassilla. Sovittiin etta mennaan illalla illalliselle porukalla, johon kuului myos yksi kanadalainen tytto. Kaikki naa siis yksin reissaavia naisia, ja olikin ihan superrentouttavaa keskustella lankkarinaisille, kun sai puhua vapaasti eika tarvinnut miettia miten kayttaytya. Kavi ilmi etta kanadalainen Rachel oli menossa Agraan samaan aikaan kuin mie, mutta vaan bussilla. Sovittiin siina, etta tavataanpa siis Agrassa ja koska Rachel oli siella ensimmaisena, han etsi meille huoneen ja miun tarvitsi vaan saapua paikalle. Kaytiin sitten yhdessa katselemassa Taj Mahal ja Agra Fort, jotka oli molemmat todella hienoja kohteita. Meidan guesthousen katolta oli myos suora nakoala Tajille, mika oli kylla ihan uskomatonta. Aluksi sita katsoessa oli vaikea uskoa, etta se todella oli siella, eika ollut vain jattimainen valokuva. Tajia ei muuten oo valaistu oisin, mika oli meille molemmille melkoinen yllatys. Ei kylla sinansa mikaan ihme, kun Agrassa oli jatkuvasti sahkokatkoksia (ainakin kolme kertaa enemman mita naissa muissa paikoissa, missa oon ollut), niin ei varmaan tehot riittaisi valaisemaan koko mokkia (ja kasittaakseni Tajin materiaali on sinansa haurasta, ettei sen lahella saa ajella millaan hyrryyttimilla ja tupakoiminenkin taisi olla kiellettya, niin oisko sitten samasta syysta valaisuhommat jatetty sikseen). Sahkokatkosten aikana huvittavinta on se, etta tietokoneet toimii useissa paikoissa jonkun varageneraattorin kautta, joten niiden kayttoa ei pikku katkokset haittaa. Tuulettimen toiminnan lakkaaminen lienee sisalla ollessa ikavinta, koska lampoa on paivisin reilu +35 astetta.
Agrasta Rachel jatkoi Varanasiin ja mie Orchhaan, mutta voi etta miten kiva oli jakaa tuo Agrakokemus jonkun kanssa. Kaikki naa tytot oli viela tosi mukavia niin kuin reissareista olettaa saattaa. Luonnollisesti jotain samanhenkisyytta pitaa olla, kun kaikki oltiin yksin paatetty lahtea Intiaan reissaamaan. Suuri osa ihmisista, joita on taalla tavannut, on olleet sellaisia hengellisyyteen, joogaan ja muuhun tajunnanlaajentamiseen keskittynytta porukkaa, joten oli kylla ihan mahtavaa tavata lopultakin "normaaleja" ihmisia :D
Mutta niin eilen tulin siis Agrasta tanne Orchhaan. Orchha on vain 8000 asukkaan kyla, mutta kylla taallakin melua ja hyrryyttimia riittaa, kun luonnollisesti ihmiset elaa kasassa eika silleen harvasti niin kuin Suomessa vastaavan kokoisessa paikassa. Orchhan pointtina on temppelit ja luonnonpuisto, jonne halusin menna pyorailemaan. Eilen illalla yhden ravintolanomistaja kuitenkin sanoi kuullessaan miun suunnitelmasta, etta: "No good idea, you can't go alone, maybe with 5-6 people group, no alone. MP dangerous state." Tuli siina vaiheessa vahan tyhma olo - niin mitenhan olin aatellut, etta olisi turvallista pyorailla yksin keskella jotain luonnonsuojelualuetta Intiassa... Petyin kylla aika kovasti, kun siella luonnonsuojelualueella olisi ollut monitoriliskoja ja riikinkukkoja, joita molempia toki oon nahnyt vaikka kuinka, mutta monitoriliskoja en viela ollenkaan talla reissulla ja miusta ne on niin hienoja... Mutta paatin sitten pysya vaan tassa kylan tuntumassa. Lankkareita en oo nahnyt kuin yhden ryhman verran (pakettimatkalaisia ilmeisesti, kun tulivat sellaisella isolla ilmastoidulla bussilla), niin en oikein saa kasattua mistaan tuota 5-6 henkilon ryhmaa. Kavin siis tana aamuna kavelemassa tuossa historiallisella temppelialueella, joka olikin hyvin rauhallinen ja mukava paikka. Siella oli paljon vehnapeltoja myos ja aika ajoin paikalliset naiset kaveli ohi kantaen vetta tai muuta samanlaista.
Maaseudusta puheeollen. Siita tulee miulle mieleen jostain syysta Miyazakin elokuvat. Siis silla tavalla, miten vanhat mummelit kavelee ja kantaa vetta, istahtaa puun alle ja jostain pelmahtaa lapsia, jotka huutelee jotain ja siita aanesta, milla mummeli vastaa niille. Ja kun lapset huomaa miut, niiden ilme muistuttaa Miyazakin elokuvien lasten ilmeita, kun ne nakee jonkun sellaisen limaisen onnimonniaisen.
Niin ja joo kylla taalla siis mummelit ja lapset rahaa pyytaa ohi mennessaan. Miusta tuntuu, etta ne oppivat sen tosiaan vauvasta asti. Ei ne kuitenkaan jaa siihen roikkumaan tai mitaan, ei naissa pikkupaikoissa. Agrassa kylla lapset ja hyrryytin kuskit jaksoi sitkeasti seurata pitkaankin, mika johtunee siita, etta se on varmaan turistein paikka koko Intiassa (kai Tajia kay katsomassa enemman ihmisia, kun rellottajia Goalla? Lonely Planetin mukaan kavijoita on 3 miljoonaa vuodessa ja siina on siis ainoastaan ne, jotka ovat ostaneet lipun Tajiin - monethan tyytyy vaan katselemaan sita joistain rooftop terassilta, koska lippu alueelle maksaa 750r). Ja niin kaipa noille maanviljelijamummoille voiskin rahaa antaa (selkeesti eivat kerjaa minkaan sellaisen organisaatiohomman kautta, mista Slummien miljonaari leffassa puhuttiin), mutta niita kysyjia on tosiaan niin paljon, etta parempi varmasti kieltaytya antamasta kenellekaan, ettei sana lahde kiertamaan ja kay sita perinteista, etta sitten on kimpussa hirvee parvi...
Mutta lukuunottamatta muutamaa rahankyselijaa, taallakin saa kylla liikkua rauhassa. Udaipurissa oli niin kiva, kun ei ollut ketaan "ihailijaa" kimpussa, mutta taalla sellainen taas tulisi aika helposti, joten hyva, etta huomenna oon lahdossa jo pois. Tan jalkeen palaan hetkeksi Delhiin, tarkoitus lentaa sinne Lehiin keskiviikkoaamuna. Kiva paastakin buddhapaikkaan, vaikka siella onkin kylma. Jotenkin on vahasen sellanen Laos-ikava taalla Orchhassa. Ois niin kiva kollottaa riippumatossa jossain Muang Ngoi Neuassa tarvitsematta kuulla yhtaan hyrryyttimen surinaa tai huolehtimatta, mihin aikaan palata takaisin huoneeseensa.
---
Jes! Onnistuin saamaan Jhansi-New Delhi Station lipun tatkal-quotasta (taalla miljoona erilaista quotaa, josta lippuja myydaan, tatkal on sellanen, jonka liput laukaistaan myyntiin 1-2 paivaa ennen junan lahtoa). New Delhi asemalta paasee suoraan metrolla lentokentalle, jossa meinasin olla yon, koska lento lahtee jo viidelta aamulla. Hienoova, ei tarttee takseilla hyrryytella Delhissa (paitsi jos juna on yli 4h myohassa, tahan asti oon valttynyt pahoilta myohastymisilta, tunnin tai pari ovat vaan olleet aikataulusta jaljessa).
Kirjoittelen naita kaytannonjuttuja siis silta varalta, etta jos joku haluu reissaamaan Intiaan lahtea, niin saa vahan sellaista kaytannontuntumaa hommaan myos, eika vaan selostuksia nahtavyyksista. Pitkalti kuitenkin kulkuvalineiden varailua ja muiden perusasioiden sumplimista (mista ruokaa, onks tarpeeks vetta, mista majoitus, milla hyrryyttimella halvasti ja turvallisesti minnekin ja niin edelleen) taa reissaaminen.
Kaytannonjutuista sellainenkin huomio, etta aina varoitellaan hirveesti, etta ei saa ostaa sinetoimattomia vesipulloja. Noh, taalla nyt on tullut sellaisiakin ostettua... ensinnakin siita syysta, etta esim. taalta en oo loytanyt kuin yhden paikan, missa sinetoityja pulloja myydaan ja toiseksi siksi, etta vahingossa yhden sellaisen ostin ja join, enka saanut mitaan ripulia ja paatin, etta jos paikka, mista ostan pullon, vaikuttaa jarkevalta eika vesi maistu kummalliselta, niin se on juomakelpoista. Monet reissarit juo jopa tuota paikallisten kayttamaa vetta, jota sailytetaan isoissa tankeissa guesthouseissa, ravintoloissa jne. Itse en oo viela siihen koskenut, vaikka varmaan sekin ihan jees olisi - ei kukaan ainakaan oo sanonut siita mitaan ripulia saaneensa. Sen sijaan tolkeista juodessa (likainen se kansi) ja salaateista yms. ihmiset arvelevat sairastuneensa.
Ruoista voisin sanoa sen, etta kaikki mita oon syonyt on ollut ihan mahtavaa! Oon ostanut katukojuista ja ravintoloista, enka oo syonyt kuin yhden pahanmakuisen aterian (se nyt oli muutenkin hyvin jannittava paikka Udaipurissa, olin varma et siita tulee ripuli, mut onneks olin vaarassa), ja pyrkinyt joka paiva syomaan jotain uutta. Nimiakin on painunut mieleen jo ihan mukavasti. Aamupalaksi syon aika usein parathaa, joka on sellainen rieskamainen leipa, johon on erilaisia taytteita (juusto, peruna, sipuli, valkosipuli, masala, kananmuna...) ja sitten lasillisen chaita. Parathan kanssa saa yleensa jonkin kastikkeen, johon sita voi dipata ja ah etta on hyvaa. Sitten on tullut syotya paljon erilaisia curryja ja biriyania (intian flylai eli paistettua riisia ja kasviksia). Herkullisin uusi tuttavuus on ollut curry, jossa on ollut kasviksia ja juustopalasia (paneer ruoan nimessa tarkoittaa juustoa). Onhan se juusto tietysti taas siina kyseenalaisten juttujen listalla, mutta jos sita listaa noudattaa, niin ei saa syoda mitaan. Ja sitten riisia tai rotia (chapatti) tai muuta siihen kyytipojaksi. Namnam!
Yhden intialaisen oluenkin jopa join viimeisena iltana tyttojen kanssa Udaipurissa. Perus Kingfisher, mieto lagerolut, ei mitenkaan erikoinen, mutta ai etta maistui herkulliselta kuumana iltana kattoterassilla!
Mutta siinapa tilapaivitys talta eraa, ylihuomenna miun pitaisikin palata tuttavalliseen nollakeliin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti