Junailua ja tikrun metsastysta

Mie oon aina pelannyt takseja. En tiia mista se johtuu, ehka siita, kun niista ei paase loikkaamaan karkuun tilanteen vaatiessa niin kuin pyorariksasta, tuktukista tai muista hyrryyttimista (joita en siis pelkaa ollenkaan, ne on vaan kivoja). No, tasta johtuen ajattelin, etta koska hotellilta oli pitka matka juna-asemalle (liian pitka tuktukille saati sitten pyorariksalle), pyydan hotellin respaa soittamaan miulle taksin (tietaen, etta joutuisin siita hyvasta maksamaan tuplasti enemman ja etta se varmasti soittais jollekin kaverilleen, joka yleensakin kuskailee sen hotellin turisteja. Ja niinhan se tekikin.) Niinpa hyppasin siis autoon.

Olin aiemmin lukenut, etta Delhissa usein taksikuskit huijaa siten, etta kyytiin otetaan toinen mies. Yksinaiselle naiselle sellainen tilanne voi luonnollisesti kehkeytyy vaaralliseksi. Siispa meinas sydan pysahtya, kun autoon hyppas toinen mies, jota kuski sanoi veljekseen. Olin maksanut matkan etukateen, ja valittamisesta (tai valittamisen yrittamisesta, olin vahan jaassa tassa vaiheessa) huolimatta en saanu sita toista aijaa ulos autosta. En sitten saanut autoa pysahtymaan, etta hyppaisin siita ulos, jos se mies ei lahtisi. Paatin sitten soittaa sen kuuluisan feikkipuhelun, jossa mukamas selitin jollekin toiselle Delhissa olevalle, etta olin matkalla asemalle ja nahtaisiin siella. Sitten keksin viela, etta pitaa selittaa milla kyydilla tuun, joten teeskentelin vastaavani puhelimeen ja selitin tarkasti miten oon tulossa sinne. Huomasin olevani tosi hyva tallaisessa yksinpuhelussa, hieno keskustelu oli! :D Ne miehet kuunteli tosi tarkkaan, ja sitte sanoi toisilleen jotain. Se kuski oli ollut ystavallinen miulle kylla, ettei siina mitaan, mutta mie nyt menin aika paniikkiin siina vaiheessa, kun se toinen hyppas kyytiin.

Miulla oli karttoja ladattuna kannykkaan, joten siita seurasin missa me oikeen ollaan menossa. Ja kuinka ollakaan, saavuttiin tosi nopeesti juna-asemalle. Kuski oli sanonut, etta menisi 30 minsaa (siina vaiheessa, kun se toinen hyppasi kyytiin ja aloin valittamaan), mut loppujen lopuksi meni sitten maksimissaan se 15 minuuttia, kun sanoin sille olemattomalle henkilolle puhelimessa, etta oon siella 10 minuutin paasta (kun se olematon henkilo itse oli siella 10 minuutin paasta, niin vastasin sille, etta ai sie oot siella kymmenen minsan paasta, no miunkin pitais olla joskus niihin aikoihin - se keskustelu oli oikeesti hieno, melkeen itekin aloin uskomaan, etta tapaan jonkun siella asemalla). Kun paastiin asemalle ja hyppasin ulos, ne miehet naytti vahan anteeksipyytavilta ja oli tosi kiltteja miulle. Ne autto rinkan selkaan tosi kohteliaalla tavalla ja oikeen kumarsi sitten lahtiessaan. Miusta tuntuu, etta ne huomas, etta saikahdin ihan sikana sita tilannetta. Joten nain jalkikateen tuntuu, ettei tossa nyt mitaan ees tapahtunut, kunhan halusi vaan kaverilleen kyydin tarjota jonnekin tai sitten ottaa matkaan esitellakseen kyydissa olevaa lankkarinaista. Mutta noh, better safe than sorry.

Tuon matkan jalkeen Nazimuddinin juna-asema Delhissa oli iloinen yllatys. Ei siis minkaanlaista haslinkia! Istuskelin siella kahviossa, jossa miulle tuli juttelemaan intialaisen nakoinen God bless you -jenkki ja lisaksi yksi omanilainen tytto, joka paivitteli intialaisia vessoja (aina taa on se asia, mista tytot puhuu reissussa!). Miulla oli oikeen hieno ensimmainen junamatka varattuna: Express junan (Delhi-Mumbai) AC 3 sleeper vaunussa Sawai Madhopuriin. Vaunu siis vastaa normia Sleepperia, mutta on vaan ilmastoitu. Liput on sen verran kalliimpia, etta kanssamatkustajina oli varakasta porukkaa. Sen huomasi myos vierustovereissa, joiden joukossa sattui olemaan pari naista.

Toinen naista naisista alkoi uteliaasti juttelemaan miulle. On hauska, miten taalla naa intialaiset, jotka puhuu tosi paljon enkkua, puhuu sita silti niin intialaisella tyylilla, etta siita on valilla vaikee saada selvaa. Naa kaks naista oli just sellasia, joten valilla juttu meni ihan taysin ohi, varsinkin kun juna kolisi valilla kova-aanisemmin. Mutta, toinen naista naisista, Lily, oli valokuvaaja ja jonkin sortin journalisti. Kavi aina Ranthamboressa (kansallispuisto Sawai Madhopurissa, jonne siis itsekin olin menossa) kuvaamassa tiikereita ja oli ihan hulluna niihin ja syventynyt niiden suojeluun poliittisen nakokulman kautta. Toinen nainen oli peruskouluopettajana Sawai Madhopurissa ja pyrki edistamaan erityisesti tyttojen koulutusta, joten hankin oli siis poliittisesti aktiivinen ihminen. Nama naiset eivat aluksi tunteneet toisiaan, mutta kun Lily alkoi kysella miulta perusjuttuja ja kun tuli Sawai Madhopur puheeksi, liittyi toinen nainen keskusteluun siina vaiheessa. Naiset tutustuivat toisiinsa, pauhasivat paikallispolitiikasta, paivittelivat ties minka henkilon toimia ja miettivat mita asioille voisi tehda. Opettaja oli vahan vanhempi nainen, valokuvaaja ehka n. 35-vuotias, joten opettajalla oli vahan kyynisempi nakokanta asioihin kuin Lilylla. Oli janna huomata, miten naillakin koulutetuilla ihmisilla oli hyvin lokaalinakokulma kaikkiin asioihin. Kumpikin tiesi todella paljon nimenomaan Ranthamboren tilasta ja niista politiikoista ja toimijoista, jotka siihen vaikuttivat. Laajemmin kumpikaan ei osannut asioita tarkastella tai yhdistaa ongelmia niihin satoihin vastaaviin tilanteisiin, joita maailmalla on. Se oli mielenkiintoista, koska itsella on nimenomaan aina juurikin globaalinakokanta, enka tieda syvallisesti minkaan alueen paikallispolitiikasta. Oli siis janna seurata politiikkakeskustelua, vaikken suurimmaksi osaksi tiennyt ollenkaan kenesta nama naiset oikeen pauhasivat.

Mutta tassa pari mielenkiintoista yleisempaa asiaa, jotka sain irti:

Opettaja tosiaan ajaa tyttojen koulutuksen parantamista Sawai Madhopurissa ja oikeesti on merkittavasti saanutkin autettua useita tyttoja. Han kertoi, etta harmikseen han oli ollut useita viikkoja kestavalla tyomatkalla Mumbaissa tassa alkuvuodesta ja siina valilla yksi hanen oppilaistaan (11-vuotias tytto) oli pakotettu naimisiin jonkun miehen kanssa. Intiassa on kylla nykyaan laki, etta naimisiin ei saa menna ennen kuin on 18-vuotias, mutta maaseudulla sita ei tietenkaan noudateta. Kun opettaja tuli takaisin ja kuuli tasta, han meni sen miehen luo ja onnistui neuvottelemaan asiat siten, etta tytto ei lopeta koulun kayntia, eika joudu muuttamaan miehen luo asumaan ennen kuin tayttaa 21-vuotta. Se oli saanut neuvotella aika kauan, mutta sitten se mies oli itsekin todennut, etta voisi opiskella ensin viela itsekin, niin siksi se oli suostunut siihen. En saanut tarkkaa kasitysta, minka ikainen se mies oli, mutta jai vaikutelma, etta han olisi ollut 10-15 vuotta tyttoa vanhempi. Mutta lopputuloksena se tytto saa nyt sitten jatkaa koulunkayntia, olla lapsi ja kasvaa aikuiseksi omalla ajallaan. Opettaja oli kuitenkin surullinen siita naimisiinmenosta silti, mutta sita ei tosiaan pysty enaa peruuttamaan, joten tama oli hanen mielestaan paras mahdollinen tilanne, minka tuossa tapauksessa pystyi saamaan. Ainahan naista asioista tulee luettua kirjoista, lehdista jne. mutta oli jotenkin ihan toisenlaista kuulla se jonkun oikean ihmisen suusta...

Toinen vahan kevyempi tarina liittyi Ranthamboreen. Opettaja oli siella nahnyt eraalla safarilla ollessaan leopardin puussa. Sen poikanen oli jaanyt toiseen puuhun. Puiden valissa oli tiikeri, joka ilmeisesti oli ajanut leopardit noihin puihin. Se poikanen oli viela tosi pieni, ja meni ihan paniikkiin, kun emo oli toisessa puussa. Tiikeri seurasi tilannetta tarkasti, eika todellakaan lahtenyt pois puiden valista. Lopulta pentu panikoi ja yritti hypata koko matkan puusta toiseen. Hyppy ei tietenkaan ollut tarpeeksi pitka, joten se poikanen putosi suoraan siihen puiden valiin, missa se tiikeri oli odottamassa. Tiikerilla ei tietenkaan mennyt kuin sekunti, kun se oli jo napannut poikasen suuhunsa ja vienyt mukanaan, namnam maukas valipala.

Keskustelun lopussa Lily totesi, etta voisi ehka auttaa opettajaa rahoituksen saamisessa hanen yllapitamalleen koululle ja tyttojen koulutuksen edistamisprojektille. Tassa vaiheessa luonnollisesti onnittelin itseani valikatena toimimisesta, oon mie kylla aika mahtava tyyppi.

Sawai Madhopuriin saapuessa oli jo pimeaa (klo 21) ja naiset olivat laittaneet miut soittamaan itselleni pickupin hotellilta (jonka olin sentaan tajunnut varata etukateen, Sawaissa kun on paa-asiassa vaan resortteja). Heidan mielestaan olin tosi "brave", kun matkustin yksin, mutta heidan mielestaan oli aivan liian vaarallista saapua Sawaihin "yolla" siihen aikaan ilman etta joku tulisi hakemaan. Kun hypattiin pois junasta, naiset ei paastaneet minnuu silmistaan, ennen kuin olin loytanyt sen miun hotellin omistajan, joka oli itse tullut minnuu hakemaan. Se olikin kylla ihan kiva. Asema oli taynna karjan lisaksi maiskuttelevia miehia ja kodittomia, niin olisi varmaan ollut aika mielenkiintoista pamahtaa sinne ihan yksin. Oli siella aseman ulkopuolella kylla autoriksoja/tuktukeja, joten olisin sellaisella paassyt kylla kanssa, mutta oli tuo kylla niin paljon parempi! Oli kylla jo noinkin turvaton olo siella asemalla, etta se viela ois puuttunut, etta sen mielenkiintoinen Delhin "taksimatkan" jalkeen oisin tuonne paatynyt maiskuttelevien miehien piiritettavaksi (maiskuttelu vastannee siis meikalaisten viheltelya tai harskien huutelua).

Nojoo siina siis ensimmainen matka. Seuraavat kaksi paivaa meni Ranthambore National Parkin safareilla. Koko puiston tarkoituksena useimmille on tiikerin bongaaminen (kansallispuisto oli tiger reserve ennen kansallispuiston arvonimea - puiston politiikasta en nyt jaksa alkaa selittamaan muuta kuin etta se perusstoori mika kaikkialla - salametsastajia, turistien rahastusta, paikalliset ei saa puistotuloista mitaan kuitenkaan, koska kaikki rahat menee valtiolle -> korruptioon), mutta siella on paljon muitakin elaimia ja upeat maisemat. Puisto on jaettu neljaan eri alueeseen, joista arvotaan (lahjoittamalla rahaa oikeille henkiloille saa varmasti itse valita) mille zonelle kukakin milloinkin menee. Safareja jarjestetaan aamuisin ja iltaisin. Mie olin varannut itselleni nelja safaria (kaksi aamua ja iltaa), joilla oli loppujen lopuksi hintaa 15e per safari. Zoneista nain ainoastaan ykkosen ja kakkosen. Ykkonen oli tosi turha, kakkonen tosi hieno! Ilmeisesti kolmonen ja nelonen ne parhaat kuitenkin (yllarilla en paassyt niille siis :D). Kuvat kertoo tassa vaiheessa enemman kuin sanat, mutta tosiaan olin jo vakuuttunut, etta tiikeri jaa nakematta, kunnes vikalla safarilla lopulta sellainen makoili leppoisasti tien vieressa puiden alla. Kun yksi kauris meni vahingossa liian lahelle sita, se havahtui hereille salamannopeasti. Sen jalkeen se poseerasikin oikeen natisti turistilaumalle (josta suurin osa oli intialaisia). Talla safarilla olin ainoa lankkari koko autossa, mutta silti mieleeni ei ollut tullut, etta tiikerin nakemisen jalkeen miusta tulisi se seuraavaksi mielenkiintoisin ja kuvauksellisin asia koko puistossa. Vieressa istuva pikkupoika yritti ensin naamioida kuvaamistaan samba-peurojen kuvaukseksi, mutta lopulta totesi etta mita turhia, ratkinpa naita kuvia nyt urakalla. Mitapa siihen sanomaan, keskityinpa itse maisemien ja elaimien katseluun ja jatin mallipuuhat sikseen :D Nain tosiaan paljon kaikkia ihania elaimia (krokotiileja, samba-peuroja, spotted deers, langur-apinoita, villisikoja, riikinkukkoja - aika siisteja, kun rupesin miettimaan niita, siella ne vaan lentelee ympariinsa ja oikeesti asuu, eika oo vaan mitaan puistokoristelintuja! - jne.), mutta niista laittelen sitten joskus kuvia vaikka Faceen. Taalla en ainakaan uskalla kytkee mitaan vempuloita koneeseen, ku ei oo mitaan virustorjuntaa tassa hoskassa.

Mutta nyt saavuin luitatarisyttavan bussimatkan jalkeen Bundiin. Sain olla rauhassa koko matkan ja paikalliset oikeen hemmotteli minnuu bussiasemallakin pitamalla siat, lehmat, katulapset (joita naytetaan kohdeltavan samoin kuin kahta edella mainittua) sun muut hairikot poissa, syottamalla miulle huiman maaran ruokaa (maista tata, ota tata - eika kokki SUOSTUNUT ottamaan niista ruoista aluksi ollenkaan rahaa, mutta lopulta sain maksettua 60 rupiaa - olin ojentanut sille muutaman kympin enemmankin, mutta se antoi ne takaisin. Se oli kuitenkin kokki sellaisessa ruokakojussa, jossa se uppopaisteli kaikkee ja keitteli chaita ja josta muut ihmiset kavi ostamassa ruokaa - kylla nyt minakin halusin maksaa, ei sellainen kokkailija mikaan rikas ole! Naytti se sitten otetulta siita, etta maksoin ja antoikin sitten evaat viela bussimatkalle mukaan - niin ja taa koko episodi meni ilman, etta se puhui sanaakaan mitaan, koska se ei ilmeisesti osannut englantia, sain istuakin siella sen kojun, umm, sisalla ?, kun siella oli helppo vahtia etta kukaan ei hairitse minnuu :D).

Katulapsista sen verran, etta ensimmaisen kerran, kun nama nakivat minut tuolla asemalla tanaan, ne naytti vaan haltioituneilta. Ne tuli ujosti lahemmaksi ja katsoi ilmeella, etta "vau, mika tuo on" - ilme muistutti varmaan aikalailla miun ilmetta silloin, kun nain tiikerin. Ne tuijotteli minnuu vahan aikaa etaisyydelta, kikatteli ja juos sitten pois. Kymmenen minuutin paasta ne tuli takaisin kiljuen MANIIMANIIMANIIIII - heti tuli mieleen, etta nyt naa kylla kavi jonkun aikuisen luona tuossa valissa, kertoi nahneensa ihmeellisen otuksen ja sitten se aikuinen sano niille etta menkaa nyt pyytamaan rahaa. Mutta siina vaiheessa istuin jo bussissa, niin eipa haitannut. Ja vielakin ne lapset kikatteli ja hihitteli samalla, kun huuteli tuota rahaa, etta ei ne kylla olleet mitaan verrattuna niihin Kutan aggressiivisiin katulapsihirvioihin.

Joo, tama stoori saa nyt olla tassa. Bundissa olen siis, katsellaan mihin matka jatkuu tasta.