Maantieteellisesti Ladakhin tarkein piirre on se, etta se sijaitsee kuivalla vuoristoaavikolla. Vehreaa kasvillisuutta sijaitsee siis ainoastaan vuoristolaaksojen pohjia myotailevien jokien varrella. Koska nyt kevat on vasta alkamassa, suurin osa puista on lehdetonta. Itse asiassa juuri taman viikon aikana silmut ovat vasta alkaneet ilmestya niihin. Muutoin maasto on karua ja hiekkadyyneja ja -tasankoja on kaikkialla. Niin ja niita vuorenhuippuja tietysti myos.
Armeijan lasnaolo Ladakhissa on selva, vaikkei taalla mitaan ongelmia ole ollutkaan, toisin kuin Kahsmirin alueella samassa osavaltiossa. Armeija on enemmankin vain valmiina toimimaan, ja he harjoittelevat ampumista seka muita operaatioita, mika luonnollisesti on helppoa, kun avaraa tilaa on paljon ja ihmisia vahan. Kadulla kavelevat sotilaatkaan eivat ole ollenkaan pelottavia tai ahdistavia. Paikalliset tunnistavat selvasti osan heista, silla he pysahtyvat usein juttelemaan heille kuin naapurilleen konsanaan. Armeijan lasnaolo merkitsee siis turistille enemmankin lukuisia leireja ja check pointteja Lehin ulkopuolella. Check pointeilla tarkoitan siis pisteita, joissa auto pysaytetaan ja kyydissa olijoilta kysytaan lupaa, joka tarvitaan, kun mennaan lahemmas raja-alueita. Takseille nayttaa olevan lisaksi omat check pointit, mika toisaalta on turistin kannalta hyva, koska talloin kuskin tulee kuulemma esittaa kuskinlupansa seka kertoa mihin han on matkalla ja milloin tulee takaisin.
Itse tarvitsin lupaa ottaessani tourin Pangong jarvelle, joka sijaitsee 120 kilometrin paassa Lehista Tiibetin rajan suuntaan. Se on upean sininen jarvi yli 4000 metrin korkeudella. Sinne mennessa ylitetaan Chang La Pass, joka sijaitsee noin 5300 kilometrin korkeudessa. Korkeimmilla alueilla oli viela runsaasti lunta ja Chang Lata ylittaessa paassa tuntui kylla melkoinen paine - en itse olisi kylla kyennyt ajamaan siina vaiheessa. Paatie Pangong jarvelle oli kylla asfaltoitu lukuunottamatta muutamia kohtia, joissa se oli jaanyt maanvyoryman alle. Naissa kohdin armeija oli raivannut tien uudelleen auki. Lisaksi meidan kuski tykkasi kayttaa "oikoteita", joten oli ihan kiva tietaa, etta meilla oli neliveto alla. Muutenkin tie oli juuri sellainen kuin Himalajalta voi odottaa ja oli parasta olla vilkuilematta liikaa alaspain ja keskittya sen sijaan ihailemaan suunnattoman korkealla lentavia lintuja ja uskomattoman upeaa maisemaa. Tien varrella oli myos paljon naurettavia kyltteja, joihin oli kirjoitettu kliseisia lausahduksia, kuten "Lane driving saves lifes", "Horry brings worry" ja "Be gentle on my curves". Ne olivat kylla varsin viihdyttavaa matkalukemista. Ei varmaan olisi hassumpaa olla toissa toimistossa, joka keksii mokomia juttuja!
Pangong jarvi oli viela jaassa, mutta siita huolimatta sita ymparoiva vuoristo oli ihan uskomattoman kaunis! Lisaksi me oltiin onnekkaita, koska meidan auto (jaoin auton siis yhden mumbailaisen insinoorin kanssa) oli ainoa, joka selvisi Chang Lan ylityksesta jaamatta pahasti kiinni rinteeseen (ainoastaan pari kertaa jouduttiin pakittamaan takaisin ja ottamaan lisaa vauhtia tienraivaajien kantaessa hiekkaa makeen - tasta seuraa pari valikommenttia: 1. autoissa ei siis ole nastarenkaita. Yhdessa vaiheessa kuski melkein laittoi lumiketjut paikoilleen, mutta koska se oli niin tyolasta, paatti han jattaa sen sittenkin sikseen ja yrittaa viela ilman niita. Lopulta han onnistuikin paasemaan pahimpien rinteiden yli. 2. tienraivaajat ovat naisia, jotka hakkujen ja lapioiden kanssa putsaavat tieta ja sen reunoja seka toimittavat hiekkaa kohtiin, joihin autot juuttuvat kiinni. Kysyin tata oikein erikseen, eli siis naisille maksetaan tasta hommasta palkkaa, mika ei tietenkaan ole kovin haappoinen - kuski arveli sen olevan 40-50e kuukaudessa). Koska kaikki muut turisteja kuljettavat hyrryyttimet olivat pienempia autoja, jaivat he kauas jalkeemme. Taman seurauksena me saatiin jarvi kokonaan itsellemme ainakin tunniksi!
Pangong jarven ja Lehin kaupungin lisaksi oon nahnyt taalla muutamia luostareita. Esimerkiksi maanantaina paatin yrittaa metsastaa jaetun taksin tai bussin Phyangiin noin puolen tunnin matkan paassa Lehista. Busseja kulki ainoastaan iltapaivisin eika takaisin olisi paassyt ennen seuraavaa paivaa eika jaettua taksia loytynyt, joten paadyin sitten palkkaamaan itselleni oman taksin. Ensimmaisella taksiparkkipaikalla nuoret miehet olivat vahan liian ihastuneen nakoisia kuullessaan, etta tarvitsin kyytia, joten paatin kokeilla seuraavaa ja loysinkin asiallisen ukkelin, joka ilmeisesti omisti kyseisen taksifirman, koska han saattoi miut kuskin luo, jonka kanssa sitten neuvoteltiin hinnaksi 700 rupiaa (sis. matkat molempiin suuntiin ja kolmen tunnin pysahdyksen paikan paalla). Takseilla oli tosiaan printattu vihko fiksatuista hinnoista, mutta luonnollisesti hinta oli neuvoteltavissa alaspain. Matkatoimistot olisivat myyneet luostaripaketteja n. 1500 rupialla, joissa olisi paassyt nakemaan useita luostareita. Itse en vaan innostunut tasta, koska olin kuullut etta se olisi niin perinteinen tour kuin voi vaan olla - tykitetaan luostarista toiseen, otetaan valokuva ja jatketaan matkaa ilman, etta ehtii kunnolla tutustua itse kyliin. Joten oma taksihyrryytin ei tuntunut yhtaan hassummalta. Phyang on ihan uskomattoman sopo pikkukyla, jonka keskipisteena on tiibetinbuddhalainen luostari. Koko kyla on tosi rauhallinen, ja siella oli ihana vaan istuskella, kopotella ympariinsa, katsella maanviljelijoiden ja karjan touhuja seka nauttia maaseudun rauhasta ja upeista vuoristomaisemista. En ihmettele, etta munkit tykkaavat rakentaa luostareita tallaisiin paikkoihin. Siella todella oli tilaa ajatella ja mietiskella ilman mitaan hairiotekijoita. Toisinaan kaukainen kuorma-auton (kylaa korjailtiin parin vuoden takaisen maanjaristyksen jaljilta) tai lentokoneen aani taikka lampaiden maakiminen rikkoi idyllisen hiljaisuuden.
Vaikka oon tykannyt yksin matkustamisesta tosi kovasti, olisi monessa tilanteessa halvempaa matkustaa porukalla tai edes jonkun kanssa. Ensinnakin kaikki huoneet, joissa oon asunut, ovat olleet kahden hengen huoneita. Toiseksi ruoka-annokset ovat niin isoja, etta niista riittaisi kahdelle (tytolle) ja kolmanneksi kaikki hyrryyttimet riksoista takseihin mahduttaisi kyytiinsa vahintaan sen kaksi henkiloa. Yksin joutuu siis maksamaan ekstraa, sille ei voi mitaan. Ruokaongelman oon hoitanut silleen, etta usein pyydan puolikkaan annoksen riisia, joskus otan ruoan mukaan (parissa paikassa oon kehdannut pyytaa tata) ja kaiken kaikkiaan syon vain kaksi kertaa paivassa. Tietenkin joskus saa jonkun jakamaan noita kuluja, mutta paaosin noiden asioiden kanssa on kuitenkin yksin.
Jos perusruokaselostuksen tahan loppuun kyhaisin... Olen koko reissun ajan siis ottanut listalta yleensa taysin sattumanvaraisesti jotain, tietamatta juuri mita se sisaltaa. Tanaan vuorossa oli tiibetilaiset herkut. Monen ruoan perassa luki suluissa, etta ne oli keittoja, joten valitsin yhden toivoen etta se ei olisi keitto. Tama toivomus siksi, etta keitto tarkoittaisi todennakoisesti nuudelikeittoa, jotka ovat yleensa todella mauttomia. Yrityksesta huolimatta nuudelikeittohan sielta tuli! Keitossa oli nuudelien lisaksi herkkusienia, tomaattia, sipulia, jotain vihreita kasviksia ja leivan palasia seka juustoa ripoteltuna paalle. Sen seuraksi olin tilannut pari palaa tiibetilaista leipaa, joka muistutti chapattia, mutta oli jollain tavalla pehmeampaa ja yksinkertaisempaa. Keitto ei tosiaan hirveammin maistunut millekaan ja siita tulikin mieleen sellaiset ateriat, mita voi kuvitella karuissa vuoristo-oloissa elavien ihmisten syovan. Itse asiassa se muistutti luksusateriaa, jota sellaisten ihmisten voisi kuvitella syovan! Koska itse olen mausteisten ruokien ystava, heitin keiton joukkoon chilimaustesekoitusta ja mustapippuria. Kylla se sitten vahan joltain maistui, mutta en nyt voi sanoa, etta mitenkaan erityinen ruoka olisi ollut. Mutta kuten sanoin, en hirveasti valita nuudelikeitoista. Jos tykkaat yksinkertaisesta ja ei-mausteisesta ruoasta, niin tuo keitto olisi varmasti ollut juuri sinua varten!
Mutta nyt on tama osa reissusta paketissa ja aika suunnata kohti uusia seikkailuja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti